Päivitän taas hieman kuulumisiani, kun en ole sitä tehnyt pitkään aikaan.

Terapiassa menee hyvin, vaikka välillä onkin rankkaa. Yhdenkin "tarinani" jälkeen terapeutti sanoi minulle että "tuo on kidutusta. Natsit käyttivät samaa metodia kiduttaessaan juutalaisia." 
Näiden tajuaminen meinaa välillä salvata hengityksen. Alkaa pikkuhiljaa tajuamaan oikeasti, mitä on tapahtunut. Ja toisaalta, tapahtuneiden asioiden tajuaminen auttaa ymmärtämään minua itseäni myös. Ja oli miten oli, niin hyvää tekee. Niin sielulle ja ruumiille.

Löysin itselleni ihanan kodin, pienen talon maalta jossa on 3 huonetta ja tupa. Siihen pääsen muuttamaan toukokuun puolessa välissä tai viimeistään kuun lopussa. Vihdoinkin siltä osin alkaa elämä järjestyä.
Myös kesälomaa odotan kuin lehmä kevättä -tiedossa olisi autuas 10 viikon loma.- Ja aion nauttia joka hetkestä täysin siemauksin.

Ex-mies on täysin poistunut elämästäni, menneillään on omaisuuden ositus ja sen jälkeen en hänestä varmaankaan enää mitään kuule. Tälläkin saralla siis asiat on kunnossa.

Oma rakkauselämäni menee kuten tähänkin asti -mies on edelleen mukana kuvioissa-. Ollaan ja elellään, välillä sotaisasti tapellen, mutta toisistamme välittäen. Tästä kuviosta en jaksa ottaa paljoakaan stressiä, sillä asiat menevät niinkuin menevät. Ei kannata etukäteen murehtia.

Joten vaikka välillä tekeekin niin kipeää että ei mitään rajaa, niin tunnen kuitenkin eläväni elämäni yhtä parasta ajanjaksoa. Kaikkien suruineen ja iloineen.

Kesä tulee. Toivottavasti meidän kaikkien sydämmeen myös.

Tänään on ollut erityisen paha mieli, ja kun on paha mieli, niin se näköjään aiheuttaa myöskin muistojen saralla pahaa verta. 
Mieleeni tulvahti eräs muisto, joka on, suokaa anteeksi, hyvinkin sekava, mutta sellainen, että se on saatava ulos heti.

Siinä muistossa tapahtuu jälleen jotain kamalaa. He tappelevat, huutoa, eläimellistä huutoa.

Luulen että Martti päätti rangaista meitä kaikkia, hän raahaa meidät -siis minut ja äitini- kylpyhuoneeseen.  En todellakaan muista kaikkea mitä silloin tapahtui, mutta muistan sen, että kyyhötämme äidin kanssa saunan lauteilla.

Ja sitten tulee vettä. Jääkylmää, inhottavaa. Minua paleltaa, vaatteeni liimautuvat inhottavasti ihooni kiinni tehden kylmästä vedestä vielä kylmempää.

Juuri kun luulen, että en kestä enempää, vesi vaihtuu lämpimään. Ensin ihana lämmin vesi lämmittää jäisen ihoni, kunnes lämpö saa täyden tehon itseensä. Vesi on tulikuumaa. Polttavan kuumaa.

Tätä leikkiä sitten jatkuu pitkä tovi. Aina kun kuuma alkaa polttamaan sietämättömästi, tulee kylmä vesi. Ja toisinpäin.

Edelleenkään ei ole mitään muistikuvaa siitä, että miten tuo ilta tuosta jatkui, tai miten se päättyi. Ehkä hyvä niin.

Sen vain muistan, että kylmä vesi tuntui inhottavammalle kuin kuuma.

Ja minua olisi itkettänyt kovasti.

Ihan ensimmäiseksi varmaan huomannette, että otin blogini salasanan takaa pois, koska en usko enää olevan mieheni puolelta mitään uhkaa.

Toiseksi pyydän anteeksi laiskaa päivättämistä blogini suhteen, elän vain ihan kummallista aikaa; viinaa, baareja, työtä hullun lailla, valvomista, väsymystä, itkua, raivoa. Surua menetetyistä unelmista ja haaveista, iloa uudesta tulevasta elämästä, pelkoa kaikesta.
Lisäksi aiemmin kertomani mies jäi jotenkin kummasti elämääni, olemme kertomastani ensimmäisestä yöstä lähtien olleet tiiviisti yhdessä; en oikein tiedä, onko se viisasta mutta menkööt tätä niin kauan kuin hyvältä tuntuu.

Mutta en minä ole unohtanut kirjoittamista, tällä hetkellä vain tuntuu hyvältä mennä ja tulla aivan päättömästi. Rauhoitutaan sitten kun sen aika on.

Elämä tuntuu juuri nyt toisinaan hyvältä, toisinaan helvetin pahalta. Mutta kuulunee kaikki asiaan.

Sunnuntaina pääsin muuttamaan ja vaikka ei minulla paljon mitään ole, niin olen onnellinen.

Elämä voittaa.

Terapiassa käyty ja on pakko todeta että hyvää tekee. Se että pystyy ja saa itkeä, raivota, olla ihan mitä vaan ja toinen ei siitä ole moksiskaan, on ihanaa. Tästä eteenpäin enemmän tai vähemmän terapia-ajat ovat säännöllisesti joka perjantai.

Mutta onneksi sain voimia lähteä sinne, olen varma että se auttaa minua monin tavoin.

Ja asuntorintamalle; jos kaikki menee hyvin ja parhain päin, minä asun omassa asunnossa jo lauantaina. Otin sittenkin yhteyttä siihen, joka tarjosi minulle siitä kansakoulusta asuntoa ja nyt näyttää siltä että siitä tulee minun kotini ainakin toistaiseksi. Olen ihan intopinkeenä täällä, voi kun kaikki menisi hyvin.

Lisäksi luulin, että 5 viiikkoa kadoksissa ollut kissani olisi menehtynyt, mutta sepä tulikin yhtäkkiä sinne vanhan kotioveni taakse, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Laiha se oli ollut, mutta muuten ihan ok.

Eli tämä viikko on ollut tähän mennessä oikein hyvä. Asiat sittenkin näköjään järjestyvät, kun jaksaa vain uskoa.

Jälleen yksi viikko vierähtänyt ja ei vieläkään kotia missään. Tekisi mieli vaipua hienoiseen epätoivoon, mutta en taida kuitenkaan antaa tunteen tulla.

Joka paikkaan on ilmoituksia jätetty, vaan kun ei ole, niin ei ole. Hitto, kylläpäs tämä nyt koettelee ja oikein urakalla.

Maanantaina jälleen terapia-aika, saas nähdä miten siellä menee. Töissä on niin kiirettä, että muu elämä jää kokonaan elämättä mutta toisaalta työ on mainiota lääkettä tähän muuten kaaosmaiseen elämätilanteeseen.

Niin, eipä minulla ole oikein mitään sanottavaa, on vain niin irtolainen olo, kun toisten nurkissa pyörii ja ei ole muuta omaa kuin vaatteet päällänsä.

Mutta periksi ei anneta vaikka mikä olisi.

Laittamaani asuntoilmoitukseen ei tullut yhtään vastausta. Meinaa laittaa murisemaan, kun minä jo niin kovin tahtoisin omaan kotiin asumaan. Mutta ei kun uutta matoa koukkuun, jospa seuraavalla kerralla nappaisi.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Minä olen niin väsynyt. Viime päiviin kuuluu vaikka mitä, huh huh.

No niin, tänään tapahtuneena on, että pankin kanssa sovin asioita ja laina on puhuttu, takaajien allekirjoituksia vaille valmis. Tuon pienen pesämunan turvin aloitan uuden elämäni. Myös lehteen on laitettu ilmoitus että taloa haetaan.

Muuten tässä tapahtui lauantaina niin, että mieheni oli kyttäämässä minua työpaikallani. Sain hirveän paniikin mutta siitä selvittiin kyllä. Lupasin tavata hänet sunnuntaina ja niin me tapasimmekin yleisellä paikalla. Saimme ainakin väliaikaisesti jonkinlaisen tulpan auki ja juuri nyt näyttäisi että ehkä sitten voisimme erota jonkinlaisessa sovussa. Ainakin sain hänet käsittämään sen, että tämä on lopullista.

Maanantaina kävin hakemassa vaatteitani, joten ainakin on vaihtovaatteet nyt. Viikko jo elettiin elämä selkäreppuun survottuna. Oma puhelinlinja avattu, pankkitili avattu. Hyvä minä, ahkera tyttö.

Henkisesti ei olekaan ihan niin rapsakasti, sillä olen aivan takki tyhjä. Olen niin väsynyt, että harkitsen vakaasti jo sairasloman hakemista, mutta yritän jaksaa vielä hetken. Säästän sairasloman mahdollisuuden äärimmäiseen hätään.

Mutta kaikki kyllä helpottaa, kun vain saisin sen oman kodin minne mennä. Siitä eteenpäin minä kyllä varmasti jaksan.

No niin, päivitetäänpäs vähän lisää kuulumisiani.

Sunnuntaina makasin aamusta äitini sohvalla ja jälleen kerran kierrätin ajatuksiani koko menneestä elämästä, tulevasta, ihan kaikesta.

Yhtäkkiä päätin, että perkele! rakentamiani turvaverkkoja ei voi kukaan muu kuin minä itse repiä alas ja niin minä lähetin tässä äkillisessä rohkeuden puuskassa tekstiviestin.

Viesti lähti eräälle miehelle, johon olen ammattini kautta tutustunut. Hän on aina ollut hauska, loistava ja älykäs mies, pidin hänestä heti tavattuani ensimmäisen kerran. Tässä vähän aikaa sitten hän pyysi minut kanssaan oluelle, josta totta kai kieltäydyin.

Ja nyt siis laitoin viestin, jossa kysyin, että voinko vaihtaa mieltäni? Hän vastasi minulle: Tule tänne. Ja minä menin.

Luulin, että kaikki olisi hirveää, että minä jännittäisin ja pilaisin omalla itselläni koko jutun. Luulin, että kaikki menisi pieleen.

Vaan eipä mennytkään.

Me juttelimme kuin vanhat ystävät. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Höpöttelimme, nauroimme, pelkästään nautimme siinä hetkessä olemisesta. Ja lopulta, arvaatte varmastikin, teimme sitä, siis rakastelimme.

Ja hän oli uskomaton. Yritin aluksi potkia vastaan, hävetä itseäni, raapia ja hän ei antanut minun niin tehdä vaan päättäväisesti teki oloni sellaiseksi, että ei ollut mitään vastaansanomista enää.

Ja minua ei lopulta hävettänyt ollenkaan, päinvastoin: oloni oli erittäin turvallinen, ikäänkuin kertomistani lukoista seksin suhteen ei olisi koskaan ollutkaan.

Kun ajelin maanantaina kotiin, paikkojani pakotti, ilma oli hieno ja maailma hymyili: Minusta ehkä sittenkin tulee vielä nainen. Radiossa soi Foreignerin biisi - I wanna know what love is ja minä itkin.

Puhtaasti ilosta.

...muutan äitini luota pois, väliaikaiseen asuntoon tosin, mutta kumminkin.

Viimeistään ensi viikon alkupuolella paperit on toimitettu miehelleni käräjäoikeudesta ja sitten alkaa jännät ajat.

Ihmeellistä miten nopeasti kaikki rullaa tällä hetkellä eteenpäin, on kuin kivi joka on lähtenyt pyörimään ja sitä ei voi pysäyttää.

Tänään jätin avioerohakemuksen käräjäoikeuteen.

On tyhjä olo.

Jouduin äsken eräitten olosuhteiden pakottamana käymään kotona. Harmi että minulla ei ole järkeviä sanoja oloani ja näkemääni sanoiksi pukea, mutta yritetään.

Harmaa väri on palannut mieheni kasvoille, te ette pysty kuvittelemaan sitä vihaa ja raivoa, minkä minä äsken kohtasin. Hän on täysin umpimielinen, psykopaatti. Ja uskokaa kun minä sanon, erittäin vaarallinen.

Hän katseli minua kulmiensa alta kuin joku mielipuoli, kyräillen. Joka kerta kun hän liikahti, piti minun tarkkaan katsoa ettei hän vain ala lähestymään minua teräaseen tai minkään aseen kanssa.

Minä olen kuulkaa niin lirissä tuon hullun kanssa.

Kun tulin äitini luokse aivan järkyttyneenä, äitini otti jälleen kantaa asiaa, ihanaa.

Kuulemma minä ansaitsen tämän kaiken. Kuulemma minä olen aina ollut täysin kylmä ja tunteeton ihminen ja kuulemma on ihan hyvä, että elämä minua vihdoinkin opettaa. Hänen mukaansa hän nauttii, että minä vihdoinkin joudun maksamaan oppirahat. Oppirahat siitä, että elämä ei ole helppoa eikä läheskään aina mukavaa.

Hassua minä luulin jo tietäväni että elämä ei ole helppoa eikä aina mukavaa?

Minä olen hirvittävän paha ihminen, pakko olla. En minä muuten olisi tässä tilanteessa  eikä lähelläni olisi näin paljon ihmisiä, jotka toivovat minulle näin paljon pahaa.

Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että kohta minä en enää jaksa, minä en jaksa enää taistella.

Olen todella kovasti ajatellut viime päivinä tätä deittailemista ja ylipäätään ajatusta siitä, että olen sinkku, yksinäinen naiseläjä, vapaa.

Itse deittailu saa harmaita hiuksia päähäni, sillä sehän tuli jo selväksi, että en ole siihen valmis. Huomasin myös ajattelevani, että olen itse 36-vuotias (joka tuntee itsensä 24-vuotiaaksi). Kuitenkin soveliaisuuden vuoksi minun kai pitäisi sitten joskus alkaa treffailemaan..mitä? 40-50-vuotiaita miehiä! Kääk! Ajatelkaa, minähän olen siis vanha, apua.

Ja sitten se itse treffailu. Niin no, kelailin tässä (jälleen) elettyä elämää ja tajusin, että minä en ole oikeastaan koskaan elämäni aikana kunnolla deittaillut kenenkään kanssa. Ja nyt minun pitäisi sitten yhtäkkiä se vain aloittaa, voi herra mun jee. Ei kuulkaa, en minä ymmärrä mitä minun pitäisi siellä tehdä tai puhua, ei ei ei.

Kun minullahan on pahasti jäänyt miesmanuaali lukematta ja parisuhdeoppaistakin olen selaillut vain kuvia -joten voin kertoa olevani todellinen ummikko näissä asioissa.

Olen jopa lukenut useita blogeja, joissa deittailua käsitellään, mutta en ole niistä yhtään viisastunut. Kaikki nuo blogien pitäjät ovat niin sinut oman seksuaalisuutensa ja muunkin kanssa, että ei niistä minulle paljon eväitä löydy. Joten ilmeisesti minun on vaan itse tajuttava tämä asia kasaan.

No onneksi asia ei ole ajankohtainen vielä, vaikka se niin paljon ajatuksissa pyöriikin. Olenhan kuitenkin ollut ihan hemmetin kauan ilman fyysistä kosketusta, puhumattakaan ihan sellaisesta perusasiasta kuin suuteleminen. Tarkalleen ottaen 11 vuotta ilman, ainakin.

Kun voisi palata teinivuosiin, jolloin suhteelta ei odotettukaan muuta kuin vähän käsistä pitämistä ja pussailua. Ja suurin ongelma olisi se, että eihän ripsiväri ole vain levinnyt.

Siinä olisi minulle enemmän kuin tarpeeksi juuri nyt.

On kaunis kesäpäivä, istumme olohuoneessa Martin kanssa. Martti makaa sohvalla ja minä istun nojatuolissa häntä vastapäätä.

Olen noin 12-vuotias, ainakin muistini mukaan.

Katselen siinä televisiota, kun yhtäkkiä Martti riisuu housut jalastaan, ottaa kyrvästään kiinni ja alkaa sitä runkkaamaan. Katsoo minua ja sanoo; Viki, eikö sun tekisi mieli herkkunekkua?

Katson Marttiin, siirrän katseeni hänen elimeensä. Martti liikuttaa kättään sillä edestakaisin, silmät ovat puoliummessa. Koko ajan hän puhuu minulle, maanittelee että miten minun pitää mennä ja ottaa hänen nekustaan kiinni ja tehdä hyvää.

En ymmärrä tehdä mitään, katson vain hänen touhujaan inhoten. Hän runkkaa itseään siinä kuin mitään kummallista ei tapahtuisi, koko ajan samalla puhuen, miten tahtoo että minä teen sen. Puhuu ja maanittelee, ulisee ja uikuttaa niin pitkään kunnes saa siemensyöksyn. Viimeiseksi hän vielä sanoo, että minun pitäisi mennä ja nuolla hänen nesteensä mahan päältä, hän kuulemma pitäisi siitä.

En edelleenkään sano mitään, nousen vain nojatuolista ja lähden ulos.

En ennen tätä päivää ole tapauksesta kenellekään kertonut. Totta puhuen en sitä edes muistanut, kunnes yksi päivänä sain aikamoisen välähdyksen ja kaikki palautui mieleeni.

Voi helvetti, paljonkohan näitä vielä muistini sopukoissa onkaan?

Takana kolme yötä uudessa majapaikassani. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, äidin kanssa yhteiselo sujuu rauhallisesti. Yritämme molemmat antaa toiselle tilaa olla, mahdollisimman vähän häiritsemättä toisen elämää. Siltä osin kaikki siis kunnossa.

Asuntorintamalta ei kuulu mitään uutta, enkä minä olekaan nyt aktiivisesti etsinytkään. Olen jonkinlaisessa välitilassa, annan ajatuksien olla, en mieti enkä pohdi yhtään mitään.

Miestäni en edes ajattele. Kummallista. Hän ei kummittele mielessäni ollenkaan, ihan kuin sitä ihmistä ei olisi olemassakaan. Jos hänestä jollekin jotain puhun, puhun kuin se ihminen olisi jossain kaukaisuudessa, joku joka ei ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan. Mistähän sekin sitten johtuu?

Ainoa mitä välillä huomaan ajattelevani on mieheni pahoinpitely, että miten se sattui juuri nyt, kun muutenkin matkaa itseeni samoilta tiimoilta. Että miksi tämän kaiken piti loppua juuri lyömiseen? Siinä on jotenkin kummallista ironiaa.
Mieheni on käynyt käsiksi minuun kaksi kertaa aikaisemminkin, kerran nostanut kurkusta seinään, silloinkin minut pelasti se, että tämä tapahtui ravintolassa. Olimme ystävien kera juhlimassa ja mieheni alkoi iskemään silmieni alla erästä naista. No, minä siitä sanoin hänelle, että odottaisi edes, että poistun paikalta ja hän sen myötä hermostui ja kävi kiinni.

Toisella kerralla hän repi leipäveitsellä vaatteet päältäni, mutta ei edes koskaan pyytänyt tapausta anteeksi. Tosin en minä tyhmä sitä edes pyytänyt. Sekin kerta oli täysin älytön, minä tein ruokaa hänen ystävilleen, joita hän oli raahannut meille juhlimaan ja hän oli sitä mieltä että juttelin liian pitkään hänen ystävänsä kanssa.

Ihan sekopää mies. Ja minä olen niin tyhmä, että minulta meni näin pitkään se tajuta.

Muuten ihmetystä herättää se, että ilmeisesti minä olen jotenkin merkitty nainen. Siis sana kiirii jo, että olen eroamassa ja sen myötä olen saanut osani kummallisesta lieveilmiöstä. Minua nimittäin pyydetään treffeille!

Voitteko kuvitella? Minä en oikein. Enkä rehellisesti sanottuna oikein ymmärrä, että mitä he luulevat saavansa minusta? Olen juuri tällä hetkellä niin sekopää näiden lapsuudenjuttujen kanssa ja muutenkin, että mieleeni ei tulisi mieleenkään, että lähtisin miehen kanssa ulos. Mutta jos se on jokin sellainen, että eronneet mukamas antavat piparia helpommin tai jotain ja kokeilevat kepillä jäätä? Äh, en tiedä.

No joka tapauksessa, olen saanut ihka oikeita treffikyselyjä, joista kaikista olen tietysti kieltäytynyt kohteliaasti, mutta hämilläni minä olen.

Että joku ihan oikeasti, minua.

Tuota tuota.. niin siis todellakin tuo edellinen postaus tuli ajastettuna ja ja....

Tässä kaikessahan kävi niin, että minä muutin kotoani pois tänään illalla. En sen pidemmäksi kuin äitini luokse, näin lyhyellä varoitusajalla en kerennyt muutakaan järjestämään, mutta kuitenkin.

Päivän tapahtumia pähkinänkuoressa:

Mieheni oli koko päivän hemmetin hermostunut, vittuili ja naljaili minulle sellaista pientä. Kello 18 aikoihin olin niin tukka täynnä koko tilannetta, että kysyin, että meinaako se muuttaa mihinkään vai ei? Vastaukseksi sain ylimielisen katseen ja minulta pimahti täysin vintti mustaksi.

Kaivelin kaapista laukkuja, pakkasin sinne sen minkä suuttumukseltani ymmärsin kassiin nakella, pakkasin koirat kainalooni mukaan ja lähdin. Tungin autoon koko lastin, mies huuteli portailta perään:
Aina saa tulla yökylään jos siltä tuntuu! Koputat vain kolmesti oveen, niin tullaan avaamaan se.

Siis olenko minä sekoamassa vai se??  Siis eikö se tajua, että naulasi viimeisen naulan arkkuunsa??

No joka tapauksessa, minulla on mummonmökin yläkerta omassa käytössäni juuri nyt, istun uuden väliaikaiskotini sängyllä ja kirjoitan tätä. Jos asiasta tarvitsee jotain positiivista etsiä, niin ainakin voisi mainita sen, että olen nukkunut kapealla ja kovalla sohvalla liki viimeiset 5 kuukautta ja voitte vain uskoa, miten ihanalta tuntuu köllähtää ihan oikeaan sänkyyn.

Jotta tälläistä menoa täällä tänään.

Kuinka teidän sunnuntait menivät??

Heti maanantaina (12.1) laitoin isopyörän pyörimään ja soittelin muutaman puhelun. Puskaradio lähti liikkeelle todella tehokkaasti, sillä maanantaina minulle tarjottiin ensimmäistä mummonmökkiä, joka tosin oli liian kaukana työpaikastani.

Tiistaina jälleen uusi soitto, mutta tällä kertaakaan ei napannut.
Perjantai-iltana sain todellisen herkkupalan: vanha kansakoulu, jossa on kolme asuntoa. Omani olisi ollut 120 m², vuokra muutaman satasen. Viimeisen päälle rempattu unelma. Sovin näytön seuraavan viikon tiistaille.

Mieheni lähti reissuun perjantaiaamuna, joten olin sunnuntai-iltaan saakka yksin. Koko viikonlopun itkin ja vaikersin yksinäni, sitä että minun pitää lähteä kotoani. Sieltä, missä minun sydämmeni on, sieltä minkä piti olla minun kotini kunnes kuolema korjaa.  

Näissä mietteissäni olin, kun hän sunnuntai-iltana saapui. Päätin, että nyt asiat selvitetään: kerroin, että menen tiistaina katsomaan asuntoa ja otan sen jos yhtään tuntuu edes sinnepäin, että se on hyvä.

Hän alkoi itkemään, pyysi antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Että osoittaisi olevansa arvoiseni mies. Minä annoin hänelle vielä yhden mahdollisuuden sillä ehdolla, että hän muuttaa väliaikaisesti kotoa pois toukokuun loppuun saakka.

Hän suostui.

Laitan tämän postauksen tulemaan ajastettuna. Jos kaikki on mennyt hyvin, tämän ilmestyessä mieheni on kerännyt tavaransa ja minä olen kotonani yksin.

Minulla ei ole aikomustakaan antaa hänelle mahdollisuutta, mutta minä tarvitsen nyt aikaa miettiäkseni asioita, rauhoittuakseni. Pahoinpitely, terapia, kodin menettäminen ja moni muu asia on saanut pääni niin kaaokseen, että tämä on hyvä ratkaisu tähän saumaan, olettaen, että tämä asumusero edes jollain lailla toimii.

Ja vielä kaikkeen tähän lisänä on sanomaton mieheni koko ajan läsnäoleva vihamielisyys. Hän yrittää sitä peittää hyvätahtoisuudella, mutta minä tunnen sen läsnäolon koko ajan. Minusta todella tuntuu, että tämä kaikki päättyy vielä todella ikävästi.

Toivotaan, että olen väärässä.

(P.s kuvassa oleva koulurakennus on melkein identtinen sen kanssa, mihin olisin saanut mahdollisuuden muuttaa. Se olisi ollut niin ihana...)

Viime viikon keskiviikkona minulla oli sitten se pelätty ja odottettukin aika sinne terapiaan. Nukuin sinä aamuna pommiin, mikä oli varmasti ihan hyväkin asia, sillä en ehtinyt miettiä paljon mitään, vaatteet päälle, harja tukan läpi ja menoksi.

Porhalsin paikkakuntani sairaalaan ja katsoin opaskylteistä; psykiatrinen osasto. Siis sinne! Kummastelin kovin, että osastolle oli ovikello ja ovet lukossa. Soitin ovikelloa ja oven tuli avaamaan iso, korston oloinen mies; Mitä asiaa?? Selitin asiani, ovensuulle saapui naishenkilökin, joka selitti että olen väärässä paikassa, mutta koska aika on niin tiukilla, saan oikaista osaston läpi. Olin siis menossa psykiatriselle poliklinikalle, mutta olin vahingossa suunnistanut suljetulle osastolle. Voi minua!

Pääsin sitten osaston erikoislääkärin pakeille. Hän aloitti kyselemällä sitä ja tätä, minä vastasin hänelle sitä ja tätä.
Jossain vaiheessa rohkaistuin ja kerroin vähän enemmän hänelle mikä mieltäni painaa. Hämmästykseni oli melkoinen, kun puhua pulputin hänelle, hänen silmistään alkoi valua kyyneleet! Mykistyin täysin, sillä eikös nämä ihmiset ole kuulleet ja nähneet kaiken? Vai sanoinkohan jotain kummallista?

Kuitenkin haastattelun lopuksi hän sanoi, että kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä. (meniköhän se oikein?? ) Ja että sitä aletaan hoitamaan psykoterapialla, joka kestää näin alkuun vuoden ja kokonaiskesto luultavammin on 2-3 vuotta, kerran viikossa. Kertoi myös, että terapiaan on todella pitkät jonot, joten voin varautua todella pitkään jonotusaikaan.

Kun seuraavana päivänä noudin postin laatikosta, minua odotti uusi aika 9.2.

Nyt sitten odotellaan seuraavaa kertaa, jollan kummallisella tavalla minä olen todella iloinen, että pääsen aloittamaan itseni korjaamisen.

No niin, täällä nyt ollaan salasanan takana syystä että mieheni piti "nettitarkastuksen". Tästä syystä en koe voivani rehellisesti kirjoittaa mistään, ilman että joudun pelkäämään että hän kyttää ja kyylää.

Ja pakko oli laittaa salasana voimaan aikaisemmin kuin mitä ajattelin, mutta tuntuu että olen kuin kala kuivalla maalla ilman tätä henkireikääni, on niin kaikenlaista on tapahtunut tässä välillä, on ollut terapiaa, asuntohaaveita, ja paljon muutakin. Ja kaiken tämän aion purkaa ulos, joten postauksia tulossa...

Kun mieheni palautui maanantaina kotiin tuon pahoinpitelyn jälkeen, hän oli aivan harmaa kasvoiltaan, silmissään sellainen "hullun katse", mielipuolinen tuijotus. Pelkäsin todella henkeni puolesta, kun hän yöllä heräsi vessaan, havahduin ylös heti ettei hän vaan tule ja satuta minua. 
Hirvittävä henkinen paine. Kunnes sitten pari päivää myöhemmin aloitin juttelemaan hänen kanssaan ja purkamaan tapahtunutta.

Palaan hetkeksi vielä mieheni pahoinpitelyyn, joka kuulemma muuten johtui siitä, että rakastaa minua niin paljon. Illan tapahtumat menivät seuraavasti:

Istuin erään tuttuni kanssa pöydässä, hän on nuori neitokainen joka on aina ollut ihan julkisestikin lesbo. Mieheni tulee samaan pöytään istumaan ja sanoo:

- Mitä vittua sä ton lättäpillun kanssa teet täällä?
- Anteeksi mitä sinä sanoit???
- Kysyin, että mitä vittua sinä ton lättäpillun kanssa istut, eiks tää oo niitä vitunimijöitä??

Hän jatkaa samantyylistä sovaamistaan, olin aivan järkyttynyt hänen kielenkäytöstään ja niin oli myös seurassani istunut nuori tyttö. Häpesin mieheni käytöstä niin kovin, että en ymmärtänyt tehdä muuta kuin poistua paikalta tupakalle. Tupakan poltettua kuulin, että tyttö oli juossut itkien hotellihuoneeseensa ja menin perässä anteeksi pyytämään mieheni idioottimaista käytöstä. Huoneeseen saapui muitakin ystäviäni ja viivähdin siellä kaikkinensa ehkä tunnin verran.
Kun tulen takaisin hotellin aulaan, mieheni on siellä vastassa, käy kimppuuni huutaen ja solvaten mm. Olitkos vittua imemässä?? Jne. jne. Pakenin jälleen tilanteesta muiden avittamana, pakkasin tavarani ja häivyin koko kaupungista kotiini.

Kun sunnuntaina istuin kotonani sohvalla selvittelemässä revittyjä hiuksiani, itkin. Hiuksistani lähti isoja suuria tolloja, hänen repiämiään ja itkin. Itkin menneitä, tulevia, itkin ihan kaikkea.
Kylkeeni koski monta päivää, kun yritti nousta sohvalta henki meinasi salpaantua. Mutta enhän minä olisi minä, jos valittaisin -en edes katsonut oliko kyljessä jälkiä. Nyt kylki on rauhoittunut, hiukset on saatu selviksi jälleen ja itkukin vähäksi aikaa on tyrehtynyt.

Ritu blogissaan kirjoitti taannoin otsikolla; sinä löit, minä häpesin. Ja ymmärrän tasan, mitä Ritu kirjoituksessaan tarkoitti.

Sillä sinä löit ja minä häpesin.

Juu-u. Olimme mieheni kanssa käymässä lauantaina ulkona ja hän yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni. Huusi minulle "Saatanan huoraa" ja "moniko minun vittua on tänäänkin taas nussinut". Tuli vähän nyrkistä ja näköjään tuollaisesta ponihännästä on mukava repiä. Luojan kiitos paikalla oli ihmisiä, jotka repivät hänet kimpustani pois ja taltuttivat hänet maahan, että pääsin karkuun. Luoja, miten nöyryytetyksi minä tunnenkaan itseni...

Se oli sitten tässä, sillä minua ei lyödä ikinä enää. Minä olen mielestäni ihan osani saanut ja sitä paitsi eilinen välikohtaus laukaisi minussa jotain. Lapsuuden pelkotilat tulvahtivat jälleen mieleeni, muistin taas millaista on pelätä.

Luulin että minulla olisi ollut enemmän aikaa järjestellä asioita. Etsiä se oma rakas koti rauhassa. Luulin, että jotenkin olisimme voineet sovussa erota.

Mutta tämä taitaakin mennä todella likaiseksi ennenkuin kaikki on ohi.