Koko lapsuuden helvetti alkoi siitä, kun Martti tuli elämäämme. Äitini, joka on ollut alkoholisti koko pienen elämänsä, varasti kännissä Martin auton, jäi kiinni ja siitä se "vuosisadan rakkaustarina" sitten alkoi. Itse olin silloin kuuden vanha.
Kun Martti sitten ilmestyi eräs päivä lähiössä sijaitsevaan kaksioomme, hän oli ihana. Osteli meille pirun hylkäämille kakaroille suklaapatukoita ja puolusti meitä silloin, kun supermammamme oli päättänyt pieksää meidät. Äitinihän oli yksinhuoltaja, meitä oli minä, äiti ja isoveljeni. Mutta että se Martti osasikin olla ihana!
Ja kun yksi asia johtaa toiseen, niin häitähän siinä sitten vietettiin. Häät olivat kauniit, muistan ne kun eilisen päivän. Ja äiti oli kaunis ja onnellinen. Jatkojuhlia vietettiin meidän piskuisessa kaksiossa, kerrankin ruokaa ja juomaa riitti. Jossain vaiheessa nukahdin kaiken juhlahumun tohinoissa olohuoneeseen, kunnes yöllä heräsin..
Johonkin oli jäänyt hana tippumaan. Kuului tip, tip, tip... Unenpöpperöisillä silmillä nousin etsimään äänen alkulähdettä, joka paikassa lainehti viinapulloja ja laseja, sikin sokin pitkin lattioita ja pöytiä. Lopulta paikansin äänen tulevan kylpyhuoneesta, avasin oven. Siihen aikaan oli yleistä, että kylppäreissä oli amme ja niinpä meilläkin. Kummallista, mikään hana ei vuoda, mutta sitten älysin kurkistaa ammeeseen..
Ammeessa makasi äitini, verilammikossa. Silmät umpeen muurautuneina, suu retkotti auki kuin vähäjärkisellä. Sitä veren määrää! En ollut koskaan vastaavaa nähnyt, menin aivan paniikkiin ja juoksin makuuhuoneen ovelle, joka oli kiinni, tarkoituksena etsiä joku, joka voi auttaa. Avasin oven, ja kas kummaa, tuore sulhanenkin löytyi, nussimasta erästä häävieraista. Tosin, silloinhan en vielä tiennyt, mitä he tekivät, mutta sen verran kummallista siellä tapahtui, että suljin oven kaikessa hiljaisuussa, juoksin rappukäytävään ja soitin naapurin ovikelloa.
Viimeinen muisto tuolta yöltä on ambulanssin saapuminen. Ja että minulla oli kylmä.
Tähän hetkeen, lapsuuteni oli päättynyt. Oli aika kasvaa aikuiseksi.
Selvästi olet vahva persoona ja hieno ihminen. Kaikesta kokemastasi huolimatta.
Kerroitkin että terapiaan et halua mennä asiaa puimaan ja ymmärrän sen hyvin. Itse olen terapiassa käynyt ja minua se kyllä jonkin verran auttoi. Ennen kun häpesin sairauttani, joka minulla oli/on edelleen jollain henkisellä tasolla, niin nyt uskallan puhua siitä aika avoimesti.
Mene ja tiedä sopiiko se kaikille, mutta on hyvä, että avaudut noista asioista jollain muodoin ja täällä olet aika hyvin saanut "keskustella" ulkopuolisten tukijoittesi kanssa.
Sinun tarinasi sai minut jollain tavalla ymmärtämään itseäni ja käyttäytymistäni. Vaikka mieluusti toivon, ettet olisi koskaan noita asioita kokenut.
Ole urhea ja jaksa jatkaa tänne avautumistasi.=)
Oikein mukavaa viikonloppua
Juuri tänään mietin, että mulla on tuhat tarinaa, mitkä mun pitäisi vielä kertoa. Ja kun mietin niitä, niin ajattelin että miten kerron ne niin, että joku edes uskoo, että ne on totta. ..
Juuri tänään olen itse henkisesti todella huonossa kantimissa. Olen jälleen kerran syöksynyt jonnekin pimeään, enkä taaskaan ymmärrä, miten tulen täältä pois.
Vaan ei sitä tiedä, voihan se olla että huomenna mieli on jo toinen. Ja että jaksaa taas.
Kiva kun löysit tarinani, toivottavasti jaksat kulkea matkaa kanssani, sillä minä olen vasta alussa. Ikävä kyllä.
Ihanaa viikonloppua sinullekin ja jos tahdot privaatisti kanssani jutella, laita meiliä tulemaan.
Viki.
Onko ees hengissä? miten sä ja siskos voitte?
äitisi käsitys rakkaudesta oli väärä ... ):
pärjäile <3