Noiden tapahtumien jälkeen lakkasin välittämästä. Häpesin itseäni, heikkouttani, pelkoani, perhettäni, kaikkea. Inhosin, että laskin alleni, että näytin heille kuinka pelkäsin. Vihasin kaikkea ja kaikkia.
Aloin lintsaamaan koulusta, hei mitä välii? Eihän kukaan kuitenkaan välittänyt. Kun koulusta tuli poissaoloista muikkareita, odotin, että mutsi on tarpeeksi kännissä ja pyysin allekirjotuksen, toimi joka kerta. Opettelin varastamaan, polttamaan. Kulutin aikaani milloin missäkin, pyörin todella omituisissa porukoissa. Olin täysin holtiton 8-vuotias. (Tajusin muuten juuri äsken, että olen aina sanonut, että olen aloittanut tupakanpolton 15-vuotiaana. Hei, minähän poltin kuin vanha tekijä jo 8-vuotiaana.)
Väkivalta kotona yltyi järkyttäviin mittoihin, oli kuin Martti olisi ylittänyt inhimillisyyden rajan ja takaisin ei ollut palaamista. Pakenin aina vain enemmän ja enemmän jonnekin omaan maailmaani ja aina jos mahdollista, vietin yöni lähinnä metsissä, tuuheiden puiden alla nukkumassa. Kovetin itseni kaikelle, mitä kotona tapahtui. Toki edelleen pelkäsin, mutta sitä en koskaan näyttänyt. Ja kyllähän minuun ne lyönnitkin sattuivat. Mutta vain sisäänpäin.
Noina vuosina, minä lakkasin itkemästä.
Kamalaa, kauheaa, ihme että olet elossa, ilmeisesti työssä jaksat käydä ja elää suht normaalia elämää, todella ihme. Olen todella järkyttynyt että tällaista tapahtuu ja todella pahoillani sinun ja sisarustesi puolesta! Voimaa ja jaksamista sinulle!
Niin, mielestäni olen ihan "normaali", ihan tavallinen ihminen.
Ainoastaan viime aikoina, kun jälkeenpäin luen omia kirjoituksiani, meinaa nousta epätoivo; ei hemmetti, ei voi olla totta. Miten tälläistä elämää on voinut elää?
Vaan jotenkin sitä eteenpäin mennään, päivä kerrallaan.
Mutta luotan siihen kuitenkin, että tämä auttaa minua, koska olisinko voinut elää koko elämäni niin kuin tähän:
Lakaisemalla kaikki tunteeni maton alle?