Kaiken pieksemisen ohella, yksi rangaistusmuoto oli ruoatta jättäminen. -Perkeleen pentu, ei mitään ruokaa sinulle tänään!- Ja tämähän rangaistus sitten napsahti ihan mistä vain. Enimmäkseen näitä rangaistuksia jakoi Martti, tosin äitini hyväksynnällä. Jossain vaiheessa he eivät enää edes puhuneet rangaistuksesta, minulta oli vain yksinkertaisesti kielletty ruokapöytään meneminen. Välillä Martti saattoi huutaa minutkin syömään ja kun saavuin keittiöön, heitti hän leivänkannikan lattialle ja sanoi: -Siat syö lattialla. Mutta minun selkä ei niin paljoa taivu, että kannikan sieltä olisin ylösottanut.  

Olen lapsena niin monet kerrat nälkääni itkenyt. Vannonut, että kun minusta tulee iso, niin vaikka minulla ei mitään muuta ole, niin ruokaa on aina. Voipi olla, että juuri tästä syystä nyt "isona" suhteeni ruokaan on vähintäänkin..intohimoinen. Ja se valitettavasti myös näkyy. Minun olisi ehkä helpompi pitää itsestäni, jos pystyisin pitämään itseni hoikempana, mutta kun en pysty. Niinpä vakuutan itselleni, että olen tyytyväinen itseeni näin. Vaikka oikeasti olenkin inhottava ilmestys. Kamala läskilössö. 

Mutta nälkää minä en enää näe.