Minä olen pelkuri.
Minulla on pakko olla turvaverkko tai en voi elää. En tee mitään, mikä järkyttää mieltäni, enkä seurustele ihmisten kanssa, jotka kuohuttavat tunteitani. Olen todellinen säälittävä pelkuripaska. Elän omassa pikku maailmassa, omissa puuhissani, turvassa, piilossa kaikelta ja kaikilta.
Minun turvallisuudentunteen pakko rajoittaa niin paljon elämääni, että yksinkertaisesti se nielaisee kaiken muun alleen. Mietin, että mitä jos saisin rohkeutta jostain niin paljon, että ...alkaisin yksinkertaisesti elämään. Rikasta ja rohkeaa elämää.
Olen molemmat "elämäni miehet" valinnut samanlaisella kriteerillä: täysin kylmiä, tunne-elämältään hieman kehittymättömiä ihmisiä. Ja tähän mennessä olen ollut tyytyväinen, en minä halua halauksia, en suudelmia, minä en halua että minua kosketetaan.
Ensimmäinen seurustelusuhteeni oli eriskummallinen, hän ei tahtonut kanssani seksuaalista kanssakäymistä ollenkaan. 8 vuotta ja noin 11 yhdyntä kertaa. Vaan se sopi minulle.
Nykyinen mieheni on taas sikäli päinvastainen, että hänellä on äärimmäisen voimakas seksuaalinen vietti, mutta hän ei tahdo että suudellaan tai halataan tai kosketetaan, ainoastaan hoidetaan luonnon pakottavat tarpeet alta pois ja se siitä. Olen oppinut hoitamaan velvollisuuteni kuin hyvä aviovaimo konsanaan, hiljaa ja mukisematta. Ja tämänkin kanssa olen oppinut elämään.
Vaan ajat ovat toiset ja minä olen muuttumassa.
Joskus haaveilen toisesta ihmisestä, minun luonani, minun ihollani. Jonkun, joka ymmärtäisi ja tajuaisi. Antaisi minun olla sellainen surkimus, kuin vain minä voin olla. Joka hyväksyisi haavani ja arpeni, lääkitsisi niitä. Antaisi minun itkeä. Kuuntelisi minua. Ei koskisi minuun silloin, kun minä en sitä siedä. Rakastaisi, vain minua. Miltäköhän se tuntuisi?
Istua kauniina kesäpäivänä nurmikolla, minä laittaisin pääni hänen syliinsä, hän silittäisi hiuksiani ja oltaisiin vain hiljaa. Ja rakastettaisiin. Miltäköhän se tuntuisi, että minä antautuisin hänelle, nauttisin koskettamisesta, ehkäpä itsekkin koskettaisin.
Ja se kaikkein tärkein: minä rakastaisin häntä.
Edelleen huomaan kärsiväni suuresti läheisyyden puutteesta, ei seksistä, vaan kahden ihmisen välisestä lämmöstä. Kun vain jotenkin ymmärtäisin, miten saisin itseni eheytettyä niin paljon, että uskaltaisin ottaa sen riskin, repiä turvaverkot alas ja antaa mennä.
Mutta hitto kun pelottaa. Pelottaa niin paljon, että voisiko rumaa joku oikeasti rakastaa?
Jos Sinulla ei olisi traumoja tapahtuneista ei Sinulla olisi tunteitakaan. Sinulla on kipusi, se kertoo kyvystä tuntea.
Lupaa minulle harjoitella itsestäsi pitämistä. Katsoa peiliin ja nähdä se Ihana Nainen siellä, Sinä. Katsoa syvemmälle ja nähdä se kultainen sydän..
Ja kuten iiu totesi yllä, opettele rakastamaan itseäsi kaikkine heikkouksineen, siitä se lähtee.
Ja hartaasti toivon että jonain päivänä olet niin vahva että jaksat ottaa vastaan sen rakkauden ja huolenpidon ja hellyyden jota toinen ihminen voi sinulle tarjota.
Minäkuvani on varmaankin jotenkin kauhean vääristynyt, sillä en pysty itseäni näkemään minään. Tai ei ehkä ihan noin, sillä näen itseni hyvänä kuuntelijana, hyvänä ystävänä, hyvänä kaverina, mutta heti jos tulee elettäkään siihen suuntaan, että minusta olisi joku kiinnostunut naisena, menen lukkoon. Ensimmäinen ajatus on heti, että ei se kuitenkaan halua kuin maata minut, ei se kuitenkaan halua tietää, millainen minä olen.
Niinpä niin, sanovat että toista ei voi rakastaa,ennenkuin rakastaa itseään.
Huh huh, mikä homma jos meinais joskus saada vähän lämpöä ja läheisyyttä. ;)
Tällaisen ihmisen tavattuani voin vain ihmetellä niitä vuosia jotka tuhlasin entisessä elämässäni. Luulin, että kaikki se entinen oli normaalia ja että mitään muuta ei oikeasti ole saatavilla muualla kuin saduissa, mutta olinkin väärässä. Asia on ihan toisinpäin todellisuudessa.
Ja niin monesti kuin hädissäni joskus kaipailen vanhan turvallisen elämäni perään, niin sitä useammin kiitän itseäni siitä, että lähdin ja tein lopun sille kidutukselle. Tämä on ensimmäinen yö aikoihin kun unettomuus taas vaivaa, mutta muuten olen nukkunut kuin vauva ja pikkuhiljaa pystyn taas hengittämään vapaasti.
Älä rakas vaivu ojasta allikkoon ja anna aikuiselämäsikin valua viemäristä alas niinkuin Martin ja äitisi takia lapsuutesi meni. Kaikki me täällä taustalle varmasti tuemme sinua myös sitten siinä sinun itsenäisessä vapaassa elämässäkikin, hyvinä ja huonoina hetkinä. Vaikka tämä on netti, niin kaikkien näiden nimimerkkien takana on oikeita ihmisiä jotka ovat jokainen varmasti kirjoittaneet täysin vilpittömästi. Olet monesti mielessä!
Pelkkä ajatuskin ihmisestä vierelläni tuntuu pahalta. Kun on ne seksi ja muut hommat, mitkä tuohon seurusteluun/parisuhteeseeen olennaisena osana kuuluvat tuntuvat todella kaukaiselta ajatukselta. Periaatteessa voisin olla valmis ottamaankin ihmisen elämääni, kun ei vain tarvitsisi sitä fyysistä puolta kestää. Toisaalta taas, sitä fyysistä lähelläoloa on kova ikävä.
Mutta jos se tästä, kunhan taas hieman kasvaa ja tulee isommaksi henkisesti.
Kiitos muutenkin kauniista kommentistasi ja oikein hyvää uutta vuotta.