Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
19.08.2008 - 04:59

 

Miten tästä häpeän tunteesta pääsee eroon? Minä en tiedä. Minähän häpeän itseäni aina ja ikuisesti. En mahda itselleni mitään. Häpeän tyhmyyttäni, ulkonäköäni,vaatteitani, ajatuksiani, kaikkea.

Työpaikassani minua kutsutaan päivänsäteeksi. Koska minä kuulemma aina hymyilen ja olen ystävällinen kaikille. Todellinen fucking päivänsäde, hah. Joskun mietin, että millaisenkohan ulkoisen habituksen minä oikein annan itsestäni, että minua kutsutaan päivänsäteeksi. Naurettavaa.
Eivätkö he ymmärrä, että minä olen kaukana aurinkoisesta, lähinnä olen musta, likainen, repaleinen ja synkkä ihminen?

Olin viikonloppuna viihteellä, tuli otettua alkoholiakin. En varmaankaan ihan aikuisten oikeasti tehnyt mitään, mistä minun pitäisi häpeillä, mutta niinpä vaan nolottaa. Istun töissä ja punastelen itselleni, vaikka ei siihen ole mitään syytä. Häpeän. Minusta tuntuu, kuin otsassani olisi iso huutomerkki, joka kertoo kaikille, miten huono ihminen minä olen.

Tiedättekö te, miten tästä häpeän tunteesta pääsee eroon?

iiu kirjoitti 16.08.2008 - 23:13
Tiedän. Kun ensin rakastaa itseään, antaa luvan muidenkin rakastaa.. Tiedäthän? Tiedän, että tiedät.
ritu kirjoitti 20.08.2008 - 21:33
Järkyttävä, sattuu sydämeen ja ahdistaa lukiessakin. On täytynyt olla niin paha helvetti, ettei sitä voi tajuta ja jälkipuintikin tulee kestämään kauan.

Miten häpeän tunteesta pääsee eroon? Itse aloitin normaaliksi tulemisen avautumalla joillekkin harvoille ja valituille ystäville ja alkamalla elämään. Aluksi oli morkkikset ja häpeä kaikista iloa tuottavista asioista, mutta kun tajusin , että myös itselleen pystyy antamaan anteeksi, nuo tunteet kalpenivat. Aikaa, anna itsellesi aikaa. Mutos tulee hitaasti ja sattuu niin pirusti, kun prosessin aikana on käytävä uudelleen läpi menneet vaikeudet, mutta jos ei sitä uskalla tehdä, on todellakin kaikille muille päivänsäde, mutta itselleen aivan jotain muuta.

Olet rohkea ja kirjoitat hyvin. Jatka, vaikka kuinka itkettäisi ja sattuisi. Jokainen asia jonka käsittelet uusiksi on kuin kivi, jonka heittäisit repustasi pois.

Voimia ja halauksia ja "kuullaan"!
pikkupiiku kirjoitti 08.10.2008 - 18:51
Vastavierailulla ja niin sydäntä puristaa kertomuksesi. Ihan tajuton ahdistus puolestasi. Mutta tähän oli pakko kommentoida koska teksti olisi voinut olla minun kirjoittama!! Minä olen kerran terapeutillekin sanonut että ihan kuin otsassani lukisi: ARVOTON HUORA, MITÄTTÖMYYS, SAASTA mutta en osaa sanoa miten siitä pääsee eroon, sitä tässä itsekin opetellaan... Joten kun keksin keinon, olet ensimmäinen joka kuulee siitä :-) Jään seuraamaan tarinaasi ja toivon että saat joskus siihen onnellisen lopun :-)
Viki kirjoitti 09.10.2008 - 09:16
Hei Pikkupiiku.
Viisaat ihmiset toitottaa itsensä arvostamisesta ja rakastamisesta, että ne on eväät onnelliseen elämään. Mutta mitenkäs se itsensä rakastaminen sitten käytännössä tapahtuu, kun aina on toitotettu, että et ole mitään?

Siinäpä ihmettelyä kerrakseen, mutta toivottavasti kaikista elämän raiskaamista ihmisistä tulee vielä ehjiä. Tai ainakin kunnolla paikattuja! ;)
Nimesi
Sähköpostiosoitteesi (ei näytetä yleisesti)
Kotisivusi osoite
Muista tietoni selaimen evästeessä seuraavia kommentointeja varten
Seuraa tähän kirjoitukseen tulevia kommentteja (mikä tämä on?)
Kommentti
Voit käyttää kommenteissasi seuraavia HTML-elementtejä: a, b, i, u, code
Kirjoittaja

Tarinaa minusta, joka en ole kukaan enkä mitään. Selviytymistä lapsuuden raa'asta perheväkivallasta, itseään etsien, hukassa.

Pohja made by

Rumiluksen luona vierailleet
*Kiitos Ritu pystistä* 

*Päiville kiitos ja kumarrus*