Kun siskoni syntyi, oli sosiaalihuolto jo perillä perheemme sekavasta tilanteesta. Niinpä he saapuivat synnytyslaitokselle estämään sen, että äitini ei saa viedä lastaan kotiin vaan hänet huostaanotetaan. Jostain kumman syystä kuitenkin tätini sai puhuttua sosiaalitantat niin, että hän lupasi henkilökohtaisesti pitää huolta siskostani ja äiti sai luvan kotiutukseen vauvan kera.

Ja koska verikoirat olivat perässämme, niinpä me muutettiin jälleen. Tällä kertaa monen sadan kilometrin päähän pohjoiseen.

Uusi paikka, uusi elämä jälleen edessä. Taas. Ehkäpä sosiaalitoimiston sekaantumisen takia he elivät hetken aikaa vähän hillitymmin tai voihan se olla, että vauvakin antoi aihetta rauhoittumiseen. Uutena piirteenä elämäämme tuli se, että he lähtivät monesti ryypiskelemään jonnekin muualle, pois kotoa, jotta naapurit eivät ala mitään epäilemään. Minulla ei muuten ole tänäkään päivänä selvinnyt, mihin he hävisivät aina koko yöksi.

Siskoni oli saanut nimekseen kasteessa Pirjo. Kun vanhemmat olivat reissuillaan, jäi Pirjon hoitaminen minun vastuulleni.

Asunnossa pääsi eteisestä suoraan olohuoneeseen, olohuoneesta keittiöön ja siitä jälleen eteiseen. Tätä rinkiä minä kiersin monet yöt ja yritin saada Pirjon rauhoittumaan. Hän itki vauvana paljon, ihan kuin aavisti että kaikki ei ole hyvin. Aamulla menin monesti kouluun alla parin tunnin yöunet. Ja kyllä väsytti.

Eräänä päivänä Pirjo oppi sanomaan ensimmäisen sanansa. Muistan tapauksen kuin eilisen päivän;
Hän piti kaulastani kiinni, painoi pehmeän lapsenposkensa minun poskea vasten ja sanoi: -Äittä.-