Tiedättekö mitä? Minä luulen, että mieleni alkaa avautumaan. Minä pelkään, että alan muistamaan niitäkin asioita, mitkä ovat olleet suljettuina tähän asti.
Tänään istuin (anteeksi karkeuteni) vessassa ja mietin, että eihän kahvinkeitin jäänyt päälle töihin lähtiessäni. Ajattelin että voi ei, siellä se kiehuu ja polttaa pannun pohjaan.
Seuraavassa hetkessä tajuntaani iskostui eräs tapaus, liittyen kiehuvaan veteen. En muista muistaneeni sitä koskaan aikaisemmin.
Voi ei, minä en tahdo muistaa yhtään enempää. Minulla on täysi työ elää näidenkin muistojen kanssa.
Onkohan mitään keinoa olla muistamatta, vai onko minun vain tyynesti otettava kaikki vastaan, mitä mahdollisesti on tulossa?
Apua. Muistaako kukaan, missä minun on/off-nappula sijaitsee? Nyt olis pakko saada itsensä pois päältä.
Lisäys: Julkaisin juuri tämän kirjoitukseni ja luin sen läpi. Mua alkoi kaameesti naurattamaan tuo "anteeksi karkeuteni". Olen aikaisemmin puhunut runkkaamisesta, naimisesta, nussimisesta ja vaikka mitä ja sitten mää pöhelö pyydän anteeksi karkeuttani, että käyn pissillä. Tirsk tirsk, oon mää mahoton. :)
Aikaa se vie, eikä ne asiat ja muistot ole päivässä tapahtuneet, eivätkä ne päivässä katoakaan, mutta ajan myötä. Kun ne on tarpeeksi puhuttu, kaluttu, kulutettu, ei niistä oikein jää mitään enää märehdittäväksikään.
Itse kauhukseni huomasin tänään sanoneeni töissä, kun duunikamu naurahti alhaiselle kipukynnykselleni, "Kuule, niin se olis sullakin, kato kun iho muistaa vaikkei tahtois. Kiitos 7 vuoden parisuhdeväkivallan. Oli kuule millon mikäkin murtuneena.." Siis KÄÄK! Suht koht vieraalle ihmiselle kerroin tuon, ihan kuin oisin kertonut käyneeni lenkillä eilen illalla.. -Nää asiat on niin pohjia myöten käyty läpi, että se helppous puhua, mikä siinä on, kun niissä ei ole enää mitään märehdittävää, se on aika puhdistavan ihanaa. Tuosta noin vaan: on hakattu ja pahasti. Elämä on joskus sellaista.
Usko pois, Sinullakin Ystäväni on se päivä edessä, kun on helppo sanoa, että näin kävi ja tälläiseksi kasvoin. Mutta se kasvu, se koskee.. Jos se ei koskisi, ei mikään olisi koskaan satuttanutkaan..
Ja Sinä kasvat vahvemmaksi päivä päivältä!
*Halii taas ja sanoo:Usko itseesi! Sinä selviät mistä tahansa! Rohkeutta!*
Olen samaa mieltä kuin iiu. Se on/off-nappula on parempi vain pitää piilossa. Mutta tukea näihin muistumiin ja asioiden läpikäymiseen tarvitset. Tämä blogikin saattaa olla sitä, mutta kenties jotain muutakin.
Sinä vaikutat oikeasti ihanalta ihmiseltä, näiltä riveiltä sen kyllä huomaa. Ja haluan oppia sinulta tuota valoisaa asennoitumista. Ja sinulla on täysi (syy ja) oikeus kirjoittaa ja märistä kaikki paska ulos vaikka täällä. Ei meidän kenenkään ole pakko kuunnella tai kommentoida, mutta ainakin minulla on ne omat kipeät kohtani ja muistoni, joihin etsin lääkettä yhä vielä. Ehkä se sai jäämään kiinni tarinaasi, sinun persoonasi lisäksi.
Meitä rikottuja, kuka mitenkin, on aika paljon. Monella on "märisemistä". Ja parempi märistä kuin painaa off-nappia, lakaista maton alle, antaa kasvaa jättiläiseksi siellä.
Voimia virtuaalinen ystäväni, tähän rankkaan matkaasi.
Ehdottaisin kuitenkin terapia-apua, harkitse edes :-) Koska ainakin minä olen saanut sieltä työkaluja muistojen ja niiden tuomien tunteiden ja ahdistusten hallintaan jotta ne ei vie mukanaan mustaan aukkoon...
Ja silloin on myös "ammattilainen" vastassa ottamassa tunteitasi ja muistojasi vastaan ja voit purkaa hänen kanssaan kaikkea mitä haluat ja hän auttaa myös laittamaan ne oikeaan perspektiiviin...
Näin siis kun löytää toimivan terapiasuhteen.
Jos et koe saavasi terapiasta apua, niin ainahan voit keskeyttää sen!!
Minun voimavarani, ystäväni, kultamuruseni. Tuhannet kiitokset siitä, että edelleen jaksat olla siellä, vaikka tiedän, että ei se elämä ole ollut helppoa sinullekaan. Mutta ehkä juuri siksi sinä ymmärrät minua ja minä ymmärrän sinua. Kun on tarpeeksi paljon nähnyt ja kokenut. En tiedä, että jaksaisinko tätä matkaa, jos en tietäisi, että sinä kuljet sitä koko ajan mukanani. Äänettömästi ja varmasti, kuin varjo: varjoahan ei synny, jos ei ole valoakaan. Sinä olet minun valoni.
Beata: Ihana nikkis, jotenkin niin herkkä ja kaunis. Pidätkö omista arvistasi blogia? Tahtoisin lukea tarinasi, vaikutat kovin symppikseltä ja ihanalta ihmiseltä. Ja jos et pidä omaa blogia, niin voit kirjoittaa mistä vain vaikka meiliini, minulla on aina aikaa kuunnella ja antaa virtuaalista olkapäätä, jos olet sen tarpeessa.
Pikkupiitu: En ole valmis terapiaan. En vain ole. Käyn blogissasi monesti, vaikken kommentoikaan, mutta usko, minä olen siellä. Voi olla, että joku päivä minä vielä menenkin, äitini mukaan kuulemma olisin kallonkutistajan tarpeessa. Tekisi kuulemma minulle hyvää. Noh, katsellaan. Olen huono avautumaan kenellekään. Paitsi näin. Anonyyminä, kasvottomana.
Toistaiseksi hyvä näin.
Muistiväläyksistäsi tuli heti mieleen pikkupiikun kokemukset ja tuosta "anteeksi karkeuteni"-jutusta sen verran, että rehellinen teksti on tunnetilojen mukaan eri päivinä erilaista.