Mitä tapahtuu ihmiselle, jolta viedään kaikki?
Aikaisemmin he olivat jo minut nöyryyttäneet, vieneet itsetuntoni, ihmisarvoni. Pidetty nälässä, kohdeltu kuin koiraa, hakattu, revitty. Ivattu ja kyseenalaistettu moneen kertaan koko olemassa oloni. Ja nyt minulta oli viety tietyssä mielessä viattomuuskin.
Martti ei tuon yön jälkeen enää yrittänyt suoranaisesti maata minua. Ja ei hän ehkä olisi pystynytkään, koska minä olin todella päättänyt taistella itsestäni. Mutta ei hän ahdistelua lopettanut, se vain muutti muotoaan.
Äiti teki vuorotyötä ja aina kun hän oli ilta- tai yövuorossa, meillä leikittiin. Hippaa.
Kun oli Martin vuoro olla hippa, ja hän sai minut kiinni, koppasi hän minut syliinsä, ronkki olemattomia rintojani, työnsi kätensä haaroihini, sormet vaeltelivat häpyhuulillani ja ties missä. Työnsi etumustansa takapuoltani vasten, hieroi itseänsä. Tai kun menin suihkuun, hän tuli aina silloin hampaanpesulle tai laittamaan pyykkiä koneeseen. Katselemaan.
Montakohan kertaa noina kertoina hän runkkasi itseään ajatellen minua?
Ja tiedättekö mikä on pahinta? Minä en edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Oikeasti.
Sen minä ymmärsin, että sitä Martti ei saa minulle tehdä, mitä hän teki aina äidille, mutta minä en silloin ymmärtänyt nuo kaikki kuuluivat siihen samaan asiaan.
Ja miten minä oisin voinut ymmärtääkään? Minähän olin lapsi.
Olen jälkeenpäin miettinyt monesti, että mikä esti Marttia raiskaamasta minua, ottamasta väkisin? Hänhän olisi voinut tehdä sen helposti, en olisi varmaan pystynyt sitä mitenkään estämään. Oliko hänessä sittenkin jotain inhimillisyyttä jäljellä? Vai pelkäsikö hän, että nostan niin kovan metakan, että äitini herää siihen ja ehtii väliin? Tai koska raiskauksesta jää jäljet, menen poliisin juttusille?
Hänhän oli kovin taitava lyömään niin, että näkyville kohdille ei jäänyt sen kummempia mustelmia, ei mitään sellaista mitä olisi ulkomaailmassa ihmetelty. Varoi lyömästä naamaan tai käsivarsiin, ainakin kouluaikana.
Ja minä melkein toivon, että hän olisi raiskannut minut. Minä olisin saanut hänet siitä vankilaan. Olisin saanut hänet pois elämästäni. Mutta ei, siihen hän oli aivan liian ovela- vain vuosikausien jatkuvaa ahdistelua, häpäisyä ja sanallista vihjailua. Ei mitään "konkreettista"minkä voisi poliiseille näyttää.
Ja silti minulla edelleen on sellainen olo, että minut on raiskattu, yhä uudelleen ja uudelleen.
Miten siis jatkaa tästä eteenpäin? Miehiin en ole koskaan elämässäni osannut luottaa ja varsinkin seksuaalinen kanssakäyminen on vastenmielistä. Miten löytää luottamus toiseen, ymmärtää että hän ei tahdo tehdä minulle pahaa? Miten alkaa luottamaan itseensä, ettei häpeäisi itseään, ettei häpeäisi omaa seksuaalisuuttaan? Ymmärtäisi, että seksi voi olla kaunistakin.
Miten ylipäätään pitäisi elää, jotta ei olisi niin paha olla?
Ymmärtääkö miehesi sinua oikeasti yhtään? Tuo aiempi kirjoituksesi oli kovin surullista luettavaa hänen käytöksestään.
Minä uskon, että sinä selviät. Vaikutat kirjoituksiesi perusteella vahvalta ja älykkäältä naiselta. On vain rankka työ päästä yli näistä kaikista asioista, sen uskon. Siitä likaisuuden tunteesta, häpeästä. Antaa selkäytimensäkin ymmärtää, että vika ei ollut sinussa, lapsessa, vaan niissä aikuisissa, jotka sinua kohtelivat kaltoin.
Jos tämä Martti on vielä elossa, tekisin ehkä poliisille hänestä tutkintapyynnön. Tiedän yhden n. kolmekymppisen naisen, joka sai nyt aikuisena tuomiolle miehen, joka häntä käytti hyväksi kun hän oli lapsi. En tiedä, miten pian nämä rikokset tuomioistuimen edessä vanhenevat, mutta sitä voit (jos haluat) tiedustella joltakin laki-ihmiseltä. Puhelinluettelon alkulehdiltä löytyy numero päivystävälle lakineuvojalle, ja jokaisessa kunnassa pitäisi olla oikeusavustaja, joka neuvoo.
En tiedä, auttaisiko Martin tuomiolle saaminen oloasi, mutta tälle tuttavalleni, josta kerroin, se oli yksi helpottava tekijä.
Jos kirjoittaminen auttaa sinua, jatka sitä. Ainakin saat tätä kautta paljon kannattelevia ja lämpimiä ajatuksia. Niitä lähetän myös minä. Toivon, että jaksat ja selviydyt näistä asioista yli vielä jonakin päivänä. Olet hieno ihminen ja sinulle kuuluu rauha ja hyvä olo oman itsesi kanssa.
Minulle on joskus aikaisemminkin ehdotettu, että veisin asian poliisille, mutta minä en tahdo. Minä en tahdo, että asiaa joku elävä ihminen alkaisi kyselemään ja kaivelemaan. Minä en tahdo tavata Marttia.
Terapia. Hmmm, varmaankin minä olisin terapian tarpeessa. Olisin varmaankin kallonkutistajien unelma-asiakas, mutta en tahdo sitäkään. Toistaiseksi yritän omaehtoisella eheytymisellä parantaa itseni, tiedä sitten miten siitä selviydyn. Olen ikäni ollut yksin, aina selvinnyt omin voimin kaikesta mitä elämä heittää eteeni, että en jaksa uskoa, että mikään terapiajauhaminen tätä asiaa miksikään muuttaisi. Voi olla, että voimani jossain vaiheessa loppuvat ja alan tuntea toisin, mutta nyt mennään näillä eväillä.
Kun ihan oikeasti, minä en tahdo mitään muuta, kuin että minä saan pääni tyhjäksi kaikesta tästä.
- ymmärrän, ettet tahdo viedä asiaa enää poliisille.
- terapia. Voi olla, että saatkin esim. tällä tavalla käsiteltyä asian pois, saat vastakaikua ja näkemyksiä muilta. (Itse käyn terapiassa, enkä nyt tiedä, onko siitä mulle juuri apua. Monille on. Siksi sitä ehdotin.)
Ihailen sinun jonkinlaista "kaikista huolimatta positiivisuuttasi", vai miksi sitä sanon näistä riveistä kohoavana mielikuvana. Jossakin kohtaa taisit sanoa, että elämässäsi on periaatteessa nyt kaikki hyvin?
Joku heikompi vetäisi koko systeemin vessasta, alkaisi rappiolle itsekin, jatkaisi pahantekemisen ketjua toisiin ihmisiin. Sinunlaisesi vahva ja viisas ihminen on tärkeä, jotta nämä ketjut katkaistaan. Mutta kipeältähän se tuntuu. Tuntuisi se, vaikkei olisikaan fiksu ja rohkea. Mutta fiksun ja rohkean kipu voi olla rankempaa, kun ei kerta kaikkiaan tule kyseeseen laittaa vahinkoa kiertämään. Näkee liian hyvin ja tarkasti.
Mutta fiksulla ja rohkealla on toivoa. Sinulla on. *halaus*
Olo on monesti kaukana fiksusta ja rohkeasta. Mutta olet ihan oikeassa siinä, että yritän kaikesta huolimatta säilyttää positiivisen asenteen elämässäni, vaikka välillä meinaakin tuntua toivottamalta. (Ja vaikka täällä ruikutankin kaikesta..;) )
Koska olen vähän sitä mieltä, että jos ongelmia jää märehtimään mielessään, velloo ja miettii, on lopputuloksena kaaos. Pakko kun meidän kaikkien on kuitenkin yrittää mennä eteenpäin ja jaksaa olla, niin eikö ole helpompi yrittää tehdä se ilon kautta?
Mutta siitä minä olen iloinen, että teitä on näinkin paljon "siellä jossain". Jättämänne kommentit ovat minulle kuin balsamia haavoille, auttaa minua tajuamaan, että joku kuuntelee, joku ymmärtää. Olen aina luullut, että ketään ei tyhmä tarinani edes kiinnosta.
Kiitos siis kaikille teille, yhdessä ja erikseen.