Minulle on aina jäänyt hämäräksi useimmat veljeni lapsuuden vaiheet. Siis hän oli välillä kotona, sitten hän taas lähti mummolaan ja taas tuli takaisin kotiin. Kuitenkin jossain vaiheessa hän vietti pitkänkin ajanjakson kotona ja seuraava muistoni liittyykin siihen:
-Saatanan äpäräpaska, nyt kerrot tai...
Martti huutaa kuin peijooni, olen herännyt siihen kun hän tulee huoneemme ovelle kiljumaan. Nopeilla askelilla hän saavuttaa sänkyni ja alkaa lyömään päätäni seinään. Sinä..isku...saatanan...isku...huoranpenikka....isku...kerrot heti...isku...tai mä tapan sinut...isku.
Olen iskujen voimasta aivan lamaantunut, päässäni kohisee ja yritän pitää ajatuksen kirkkaana, huonoin tuloksin. Hän huutaa ja meuhkaa vielä jotakin, en edes muista mitä. Veljeni sänky sijaitsee huoneen toisella puolella ja hänkin herää meteliin.
Huoneessamme on pikkusiskolle hankitut lasten pöytäkalusto, siis puinen pikkupöytä ja kaksi pikkutuolia. Ilmeisesti jälleen kerran ärsytän Marttia äärettömän paljon herra ties minkä syyn vuoksi ja sitten alkaa tapahtumaan. Martti ryntää ottamaan lattialta puisen pöydän, nostaa sen päänsä yläpuolelle ja uhkailee; Kuule huora nyt alat kertoa tai mä tapan sut siihen paikkaan.
Seuraan tilannetta kuin hidastetusta filmistä...
Martti ottaa vauhtia heilauttamalla pöydän päänsä yläpuolelle ja alkaa lähestymään minua. Samaan aikaan huoneen toiselta puolelta isoveljeni säntää sänkyäni kohti. Juuri ennenkuin pöytä olisi osunut suoraan päähäni, veljeni heittäytyy ilmaan viimeiset askeleet syöksyen pöydän ja minun väliin. Martti rusauttaa kaikin voimin pöydän veljeni selkään. Retkahdamme sängyllä iskun voimasta, veljeni sopertaa minulle kivusta irvistäen, että eihän minuun sattunut, olenko kunnossa?
Äitini tulee kertomaan ovenrakoon omaa näkemystään maailman menosta ja Martti kiinnittääkin huomionsa häneen. Kiivaasti "keskustellen" he poistuvat huoneesta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tilanne on ohi, yhtä nopeasti kuin se alkoikin.
Nukumme sen yön veljen kanssa samassa sängyssä, selät vastakkain. Kuulen hennon nyyhkytyksen veljeni puolelta; hänellä täytyy olla jumalaton tuska selässä, kyllähän minä sen tiedän. Omassakin päässä on seinään hakkaamisen jälkeen sellainen tykytys, että voi hyvä elämä sentään. Kumpikaan ei puhu mitään, ei sano mitään. Olemme vain hiiren hiljaa ja imemme toisistamme turvaa. Lohdutamme toisiamme sanattomasti.
Mutta tiedättekö mitä? Olen aivan vakuuttunut, että veljeni pelasti henkeni. En usko, että millään olisin voinut selvitä pöydän iskusta, en mitenkään. Olen veljelleni ikuisessa kiitollisuuden velassa, että hän tuli ja pelasti minut, otti minulle tarkoitetun iskun itselleen. Kärsi sen kivun, mikä oli tarkoitettu minulle.
Kiitos Veli.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle hurjat määrät. Toivottavasti me blogaajat voimme kantaa osan taakastasi, tai ainakin auttaa eteenpäin.
en minä luule, että kaikki miehet olisi samanlaisia kuin Martti. Olen jostakin syystä hurjan onnekas, sillä elämäni varrella olen kohdannut paljon hyviä ihmisiä, he ovat minua epäitsekkäästi auttaneet ja antaneet suojaa kun olen sitä tarvinnut.
Tapahtuneet asiat ovat muokanneet parisuhdekäyttäytymistäni. En vain osaa parisuhteessa olla luonteva, en osaa sen sääntöjä, en osaa olla kiintyä ihmiseen.
Oh well, kaikkea ei voi saada ja kukapa tietää? Ehkä joku päivä minäkin koen "suuren rakkauden", eihän sitä koskaan tiedä.
On kai sitä kummempiakin tapahtunut.
Tsemppiä eteenpäin ja mitä ikinä tapahtuukin, tiedän, että sinä tulet voittajana perille=)
Olo on kyllä kaikkea muuta kuin "voittajalla", mutta eihän tuleen voi jäädä makaamaankaan. Eteenpäin on mentävä, vaikka sitten mikä olisi.
On vaikea löytää sanoja. Toivon, että tämä kirjoittaminen auttaa sinua näiden asioiden ja tunteiden käsittelyssä. Ei menneisyyttä tosiaan voi noin vain pyyhkiä pois ja ryhtyä elämään uutena ihmisenä (vaikka itse kyllä usein toivon, että se menisi niin).
Minä uskon vakaasti, että jonain päivänä sinua helpottaa. Haluan uskoa niin ja toivon ja rukoilen, että niin käy. Halaus.