Ettepä usko, miten minulla on epätoivoinen olo. On sellainen tunne, että voisi heittää oikeasti hanskat naulaan ja luovuttaa.
Minua inhottaa olla kotona, olen miehelleni aivan käsittämättömän ilkeä. Joko en puhu hänelle mitään tai sitten sanat valuvat suustani ivaten ja syyttäen. Ja uskotteko, jos minä sanon etten tahdo olla sellainen. Uskotteko, että minä en oikeasti olekaan sellainen.
Olen taas kovasti tehnyt ajatusmatkaa itseeni, yrittänyt kuunnella, analysoida ja tolkuttaa järkeä. Mutta mikään ei auta. Jokin minussa vain kuiskuttaa korvaani, että miten paha minä olen, huono, tyhmä ja ruma. Heti perään järkevä-minä alkaa toppuuttelemaan, että tsoo tsoo, enhän minä nyt niin huono ole, mutta se toinen meinaa voittaa tämän kummallisen "itsensä kanssa" kamppailun.
Toisen ihmisen kaipuu meinaa ottaa minussa ylivaltaa, tuntuu että tällä hetkellä voisin antaa kaiken mitä minulla on, jos vain saisin vaikka olla yhden yön vapaa itsestäni ja peloistani. Pitää toisesta ihmisestä kiinni lujaa ja nauttia läheisyydestä. Ja samalla tiedän, että se ei ole mahdollista, joten taas mennään ja kovaa jonnekin epätoivon syövereihin.
Enkä edes tiedä, mistä tämä yhtäkkinen kaipuu tulee. Enhän ole koskaan tarvinnut ketään muuta kuin itseäni, hassua. Mitähän minulle on tapahtumassa?
Minun tekisi mieli niin juosta jonnekin umpimetsään ja huutaa kaikki tämä tuska sisältäni pois. Niin kauan, että olisin hiestä märkä ja ääntä ei enää tule. Itkeä kovaa ja korkealta, niin pitkään että ei ole mitään itkettävää.
But big girls don't cry.
Mukavaa talvenalkua!
Takuulla siitä on pitkässä juoksussa helpotusta. Älä luovuta, vaan tee se itsesi parhaaksi!
Ehkä terapiasta olisi apua, mutta edelleen tuntuisi pahalta ääneen asioita sanoa. Jotenkin niistä tulee liian todellisia, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Pelkään, että jonakin näistä päivistä minä vielä romahdan, mutta sitä odotellessa, yritän sinnitellä päivän kerrallaan. Ja kuka tietää vaikka mitään romahdusta ei tulisikaan.
Ihanaa viikonloppua!
Sinun ei tarvitse olla vahva ja "iso tyttö" kaiken aikaa, sinä saat olla myös se pieni onneton, pelokas tyttö. Sinä olet se tyttö.
Voimia päiviin, yritä jaksaa ja mennä hetki kerrallaan. Fyysiset suoritukset auttavat minua, silloin ne sisäiset hirviöt saavat kyytiä ja jälkeen päin voi selkeämmin hengittää. Aina ei voi, eikä tarvitse jaksaa. Kunhan ei vahingoita toisia tai itseään, niin tee jotain, mikä helpottaa. Hakkaa vaikka saunapuita kuormallinen :-).
Minä toivon sinulle kättä, johon voit pelon hetkellä tarttua ja sitä enkeliä rinnallesi, jokaiseen hetkeen. Toivoa on aina ja jokaisella meistä on oma tiensä kuljettavana, olkoon sinun tielläsi enemmän valoa kuin varjoja, ainakin tulevaisuudessa.
Älä usko mitä sanon
Charles C. Finn
Ystäväni, älä anna minun hämätä itseäsi.
Älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi sillä kannan tuhansia naamareita, joista en uskalla luopua vaikka yksikään niistä ei ole omani. Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni. Mutta näethän lävitseni. Jumalan tähden näe lävitseni. Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, tasapainosta, niin itseni kuin maailman kanssa, elämän aurinkoisuudesta.
Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni ja itsevarmuus peilini, että purjehdin tyynillä vesillä, ruori vakaasti käsissäni, etten tarvitse ketään. Mutta älä usko minua ethän? Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain naamion harhaa. Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa, vaan mielen kaaos. Todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas ja yksinäinen.
Mutta tämän minän piilotan. En halua kenenkään tietävän sitä. Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani. Sen tähden luon epätoivon vimmalla naamion, jonka taakse piiloudun teennäisen ja huolettoman ulkosivun, joka auttaa minua teeskentelemään ja varjelee minua katseelta joka tietää. Mutta sellainen katse on juuri pelastukseni. Ainoa pelastukseni tiedän sen. Pelastava katse, jos se vain on ymmärtäväinen ja rakastava voi yksin vakuuttaa minulle sen, josta en omin voimineni voi vakuuttua: että olen jonkin arvoinen.
Mutta tätä en voi sinulle kertoa. En uskalla. Pelkään. Pelkään, että katseesi ei ole ymmärtäväinen, eikä rakastava. Pelkään, että halveksit minua, naurat minulle ja naurusi tappaisi minut. Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, en ole minkään arvoinen. Ja hylkäät minut, jos näet sen. Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.
Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana. Mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi. Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue elämäni kuoren tyhjällä pinnalla. Joutavia juttelen sinulle, pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin. Kerron sitä, millä on vähiten merkitystä, enkä mitään mikä on todella tärkeää. Miten itkenkään sisimpääni. Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi vaan yritä kuunnella tarkasti mitä haluaisin kyetä sanomaan, mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa, mutta en voi. En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan. Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä.
Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni. Mutta sinun on autettava minua siinä. Sinun on ojennettava kätesi vaikka sitä minä näytän vähiten haluavan. Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen. Ainoastaan sinä voit herättää minut eloon. Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva. Joka kerta kun yrität ymmärtää, koska todella välität, sydämeni saa siivet. Hyvin pienet siivet, mutta siivet joka tapauksessa. Herkkyydelläsi ja osanotollasi, ymmärryksesi voimalla voit puhaltaa elämän liekin minuun.
Tahdon sinun tietävän tämän. Tahdon sinun tietävän kuinka tärkeä minulle olet. Kuinka oleellisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot. Haluathan, sillä sinä yksin voit murtaa sen muurin, jonka takana vapisen. Sinä yksin voit poistaa naamioni. Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristyssellistä.
Ethän kulje ohitseni. Jumalan tähden - älä kulje ohitseni. Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin. Sillä vankka vakaumus omasta arvottomuudesta tekee muurit paksuiksi. Taistelen juuri sitä vastaan, jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.
Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi kuin kaikki maailman muurit. Ja tähän perustuu toivoni. Yritäthän murtaa muurini lujin, mutta samalla hellin käsin. Sillä ymmärräthän - haavoittuvainen olen lapsen lailla. Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen. Olen ihminen jonka tunnet oikein hyvin, sillä olen jokainen mies ja jokainen nainen jonka tielläsi kohtaat.
Charles C. Finn.
Please Hear What I Am Not Saying.
Finnish translation by Hannele Pöysä
Pia: Voi miten ihana teksti, istun töissä ja itkeä vollotan, siis tuo on niin ihana. Kiitos, että jätit sen minulle luettavaksi. Tallennan sen itselleni, jotta voin sitä lukea, kun tulee taas heikko hetki.
Kiitos.
Ja tuosta terapiasta... Ei siellä heti tarvitsekaan kyetä puhumaan vaikeista asioista... Voi opetella ensin vaikka vain nykyhetken ongelmista ja kun luottamus syntyy voi siirtyä vaikeisiin (menneisiin). Minullakin meni 2 ½ vuotta ennenkuin puhuminen helpottui sen verran että nyt kyetään oikeasti työstämään asioita menneestä ja nykyisyydestäkin. Siihen astihan yleensäkin puhuminen oli änkyttämistä ja vaivalloista ja monesti jäi asiat sanomatta mutta NYT (kohta kolmen vuoden jälkeen) voin sanoa kykeneväni vihdoinkin puhumaan terapiassa.
Mutta tuokin kuulostaa hyvältä että sinulla on sekin puoli joka toppuuttelee tuota ankaraa puolta!!!
Tuo luovuttamisen tunnekin on niin tuttua ja rankkaakin. Minä olisin varmasti jo moneen kertaan luovuttanut jos ei olisi ollut lapsia (niident takia kun oli PAKKO jaksaa) mutta nykyään tuo tunne on jo harvemmassa.
Kyllä kaikki kääntyy hyväksi ja selviää, usko pois. Voimia 3>