Lueskelin tässä Andren postausta siitä, että miten hän reagoi lapsuutensa aiheuttamiin traumoihin ja millä tavoin hän yritti niistä selviytyä ja yrittää edelleen. Ja aloin ajattelemaan omaa reagointiani silloin aikanaan. Toiset meistä kapinoivat, toiset uppoutuvat omaan maailmaan, toisista tulee ylikilttejä, kuka mitenkin taistelee, jotta jäisi edes jollain lailla henkiin.
Minä olen täysin vakuuttunut, että minut pelasti kovakalloisuuteni. Minähän aika pienenä jo kovetin itseni kaikelle, mitä kotona tapahtui, itkin harvoin, näytin pahaa mieltä tai ahdistustani vielä harvemmin. Kun Martti otti minua vaikka kurkusta kiinni ja puristi, minä nostin pääni pystyyn ja tuijotin sitä suoraan silmiin, täynnä vihaa ja uhmaa, täynnä halveksuntaa. Kun hän löi minua, minä en älähtänytkään, vaan edelleen tuijotin häntä äänettömästi, säälien. Vanhempana otin käyttööni vielä halventavat sanat; lyö vielä kerran sika, lyö kun et pienuudessasi muuhunkaan pysty.
Ja Marttihan löi.
Kun minusta sitten ikäni puolesta kasvoi aikuinen, kääntyikin osat toisinpäin -minun vuosikymmenen uhittelu oli alkanut kantaa hedelmää- ja nyt Martti pelkäsi minua. Olin tuossa vaiheessa nuoruuden angstissani niin vihaa täynnä ja henkisesti vahva, että jopa Martti kavahti minua. Kun äitini lopulta erosi Martista 25 vuoden helvetin jälkeen sen vuoksi että Martilla oli toinen nainen, alkoi Martti uhkailemaan äitiäni. Ja äitini uhosi aina Martille, että jos ei rauhoitu, hän kutsuu Vikin käymään kylässä. Ja Martti rauhoittui.
Nauraisin, jos ei itkettäisi niin paljon.
Niin että minut pelasti se, että en antanut koskaan periksi. En suostunut alentamaan itseäni niin paljon, että Martin nähden olisin alkanut itkemään. Tai että antaisin Martille sen nautinnon että näkisi miten paljon minuun koski. (lukuunottamatta muutamia "heikkoja hetkiä" ) Vaikka minuun koski usein ja paljon. Pelotti vielä enemmän.
Mutta minä nuolin haavani jossain, missä kukaan ei nähnyt ja palasin takaisin aina entistä vihaisempana.
Mutta entä nyt? Voi miten Martti nauttisi, kun se näkisi minut nyt. Muistan hänen järjettömän silmänsä ja katseensa vieläkin; Hän sai sittenkin minut pelkäämään. Hän sai sittenkin minut huutamaan tuskasta.
Hän sai sittenkin nautintonsa.
Olen todella pahoillani puolestasi mitä olet joutunut kokemaan elämäsi alkutaipaleelta asti.
Olet henkisesti erittäin vahva nainen ja luulen ,että elämä tulee hymyilemään sinulle vielä kun olet työstänyt kaiken sisltäsi pois..unohtaa et voi mutta kyllä se tuska vielä helpottaa.
Isot halit sinulle ja jaksamista!
Minua vaivaa syyllisyys siitä, että ruikutan asioistani täällä. Luen paljon toisten blogeja, ja minua koko ajan vaivaa se ajatus, että ihan turhasta valitan; maailma on täynnä lapsia, jotka ovat kokeneet paljon kamalampaa ja hirveämpää.
On sellainen olo, että minun olisi nyt vain ryhdistäydyttävä ja lopetettava kaikki tämä ruikuttaminen, oltava onnellinen siitä mitä on.
Ja kuitenkaan en siihen pysty, en tällä hetkellä pysty saamaan tätä onttoa oloani lakaistua piiloon, vaikka aikaisemmin olen voinut tehdä niin.
Pöh, että pitääkin olla niin kummallista. Siis tämä elämä.
Lisäksi tarinat, joita kuulemme, ovat yleensä selviytymistarinoita, jopa sankaritarinoita, ja niissäkään ei juuri koskaan kuvata sitä päivästä päivään taistelua, vaan alun kurjuus ja lopun selviytyminen. Tarinat niiden ihmisten kokemuksista, jotka eivät selvinneet, jäävät kertomatta ja toistamatta.
Jokaisella on ne Omat Pahat Jutut. Kukaan ei voi verrata omia kokemuksiaan toisten kokemuksiin.
Jos kirjotitaminen helpottaa, pura pura ja pura.
Olet voimakas, olet joutunut kasvamaan voimakkaaksi.
Tiedän jollain tavalla miltä susta tuntuu, vaikeaa ollut aikanaan itselläkin..
Sinä et todellakaan ole valittaja tyypiä,olen lukenut koko blogisi joten sellaista sinusta ei saa..minusta on hemmetin hienoa,että saat kirjoitettua asioista jotka todela painavat sinua ja se luultavammin auttaa sinua eteenpäin elämässäsi.
Jatka ihmeessä"valitustasi" :D olen henkisesti mukana tässä ja lähetän roppakaupalla voimia sinulle missä ikinä oletkin :)
Uskon, että tämä kirjoittaminen tekee hyvää. Ja on hyvä, että ihmiset lukevat tarinasi.
Joskus sanotaan kliseisesti, että "maailma on paha". Sehän on täyttä kukkua. Ei maailma mikään paha ole. Ihminen se on, joka on paha.
Minä niin kovasti toivon sinulle hyvää ja onnellista elämää, pysy vahvana, pidä pintasi ja arvosta itseäsi. Olet ihmeellinen ihminen!
Eihän tämä tietysti olekaan mikään kisa siitä, että ketä on eniten satutettu, mutta koskee se tosiasia, miten paljon lapsia rikotaan aikuisen käden ja pahuuden kautta.
Olo on ollut vähän reippaampi jo muutaman päivän, toivottavasti saisin pidettyä tämän fiiliksen joulun yli, että en tippusi minnekkään.
Ja töitäkään ei olisi kuin 3 päivää enää, niin sitten pääsisi viikoksi lepäämään.