Viime viikon keskiviikkona minulla oli sitten se pelätty ja odottettukin aika sinne terapiaan. Nukuin sinä aamuna pommiin, mikä oli varmasti ihan hyväkin asia, sillä en ehtinyt miettiä paljon mitään, vaatteet päälle, harja tukan läpi ja menoksi.

Porhalsin paikkakuntani sairaalaan ja katsoin opaskylteistä; psykiatrinen osasto. Siis sinne! Kummastelin kovin, että osastolle oli ovikello ja ovet lukossa. Soitin ovikelloa ja oven tuli avaamaan iso, korston oloinen mies; Mitä asiaa?? Selitin asiani, ovensuulle saapui naishenkilökin, joka selitti että olen väärässä paikassa, mutta koska aika on niin tiukilla, saan oikaista osaston läpi. Olin siis menossa psykiatriselle poliklinikalle, mutta olin vahingossa suunnistanut suljetulle osastolle. Voi minua!

Pääsin sitten osaston erikoislääkärin pakeille. Hän aloitti kyselemällä sitä ja tätä, minä vastasin hänelle sitä ja tätä.
Jossain vaiheessa rohkaistuin ja kerroin vähän enemmän hänelle mikä mieltäni painaa. Hämmästykseni oli melkoinen, kun puhua pulputin hänelle, hänen silmistään alkoi valua kyyneleet! Mykistyin täysin, sillä eikös nämä ihmiset ole kuulleet ja nähneet kaiken? Vai sanoinkohan jotain kummallista?

Kuitenkin haastattelun lopuksi hän sanoi, että kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä. (meniköhän se oikein?? ) Ja että sitä aletaan hoitamaan psykoterapialla, joka kestää näin alkuun vuoden ja kokonaiskesto luultavammin on 2-3 vuotta, kerran viikossa. Kertoi myös, että terapiaan on todella pitkät jonot, joten voin varautua todella pitkään jonotusaikaan.

Kun seuraavana päivänä noudin postin laatikosta, minua odotti uusi aika 9.2.

Nyt sitten odotellaan seuraavaa kertaa, jollan kummallisella tavalla minä olen todella iloinen, että pääsen aloittamaan itseni korjaamisen.