Takana kolme yötä uudessa majapaikassani. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, äidin kanssa yhteiselo sujuu rauhallisesti. Yritämme molemmat antaa toiselle tilaa olla, mahdollisimman vähän häiritsemättä toisen elämää. Siltä osin kaikki siis kunnossa.
Asuntorintamalta ei kuulu mitään uutta, enkä minä olekaan nyt aktiivisesti etsinytkään. Olen jonkinlaisessa välitilassa, annan ajatuksien olla, en mieti enkä pohdi yhtään mitään.
Miestäni en edes ajattele. Kummallista. Hän ei kummittele mielessäni ollenkaan, ihan kuin sitä ihmistä ei olisi olemassakaan. Jos hänestä jollekin jotain puhun, puhun kuin se ihminen olisi jossain kaukaisuudessa, joku joka ei ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan. Mistähän sekin sitten johtuu?
Ainoa mitä välillä huomaan ajattelevani on mieheni pahoinpitely, että miten se sattui juuri nyt, kun muutenkin matkaa itseeni samoilta tiimoilta. Että miksi tämän kaiken piti loppua juuri lyömiseen? Siinä on jotenkin kummallista ironiaa.
Mieheni on käynyt käsiksi minuun kaksi kertaa aikaisemminkin, kerran nostanut kurkusta seinään, silloinkin minut pelasti se, että tämä tapahtui ravintolassa. Olimme ystävien kera juhlimassa ja mieheni alkoi iskemään silmieni alla erästä naista. No, minä siitä sanoin hänelle, että odottaisi edes, että poistun paikalta ja hän sen myötä hermostui ja kävi kiinni.
Toisella kerralla hän repi leipäveitsellä vaatteet päältäni, mutta ei edes koskaan pyytänyt tapausta anteeksi. Tosin en minä tyhmä sitä edes pyytänyt. Sekin kerta oli täysin älytön, minä tein ruokaa hänen ystävilleen, joita hän oli raahannut meille juhlimaan ja hän oli sitä mieltä että juttelin liian pitkään hänen ystävänsä kanssa.
Ihan sekopää mies. Ja minä olen niin tyhmä, että minulta meni näin pitkään se tajuta.
Muuten ihmetystä herättää se, että ilmeisesti minä olen jotenkin merkitty nainen. Siis sana kiirii jo, että olen eroamassa ja sen myötä olen saanut osani kummallisesta lieveilmiöstä. Minua nimittäin pyydetään treffeille!
Voitteko kuvitella? Minä en oikein. Enkä rehellisesti sanottuna oikein ymmärrä, että mitä he luulevat saavansa minusta? Olen juuri tällä hetkellä niin sekopää näiden lapsuudenjuttujen kanssa ja muutenkin, että mieleeni ei tulisi mieleenkään, että lähtisin miehen kanssa ulos. Mutta jos se on jokin sellainen, että eronneet mukamas antavat piparia helpommin tai jotain ja kokeilevat kepillä jäätä? Äh, en tiedä.
No joka tapauksessa, olen saanut ihka oikeita treffikyselyjä, joista kaikista olen tietysti kieltäytynyt kohteliaasti, mutta hämilläni minä olen.
Että joku ihan oikeasti, minua.
Ja se, että ajattelet miehesi olevan muisto jostain kaukaa menneisyydestä, kertoo vain siitä, miten oikeassa olit eron suhteen.. Että näin sen kuuluukin mennä.
Koitahan leijailla sieltä välitilasta asuntomarkkinoillekin kuitenkin, sivusilmin vilkuilemaan mitä siellä onkaan tarjolla. -Toisaalta, kyllä se kotisi löytyy kun on sen aika..
Ja ihan kaikki muutenkin järjestyy. Eikö?
En minä oikein osaa iloita noista kutsuista, ennemminkin olen niistä vaivautunut. Niinkuin jo kerran sinulle sanoin, minulla on niin häpäisty ja ruma olo, että minä aina ensimmäisenä ajattelen, että pitääkö tuo minua pilkkanaan, kun ulos pyytää. En mahda itselleni mitään enkä ajatuksilleni, mutta näin se vain nyt menee..
Ehkä jonakin päivänä minä suostun.
Sitä odotellessa.
Isosti lämpimiä ajatuksia sinulle!
Mieheni lyöminen vai sai minuun hirmuisen taantumuksen, muistin taas miten oksettava minä olen ja vaikea ja tuskainen. Että minä en voi yhtäkään miestä rangaista sillä, että sotkisin sen omaan häpeääni.
Kyllä minä tahtoisin, voi että minä tahtoisin ja kovasti käsivarret ympärilleni. Kädet, jotka lohduttaisivat ja olisivat läsnä. Kädet, jotka eivät löisi.
Ja kyllä ne vielä joskus tulevatkin. Eivätkö tulekin?
Ninni, muista että voit aina laittaa s-postia jos oikein pahaksi sekamelska pään sisällä yltyy. Minä olen täällä ja jaksan kuunnella.