On kaunis kesäpäivä, istumme olohuoneessa Martin kanssa. Martti makaa sohvalla ja minä istun nojatuolissa häntä vastapäätä.
Olen noin 12-vuotias, ainakin muistini mukaan.
Katselen siinä televisiota, kun yhtäkkiä Martti riisuu housut jalastaan, ottaa kyrvästään kiinni ja alkaa sitä runkkaamaan. Katsoo minua ja sanoo; Viki, eikö sun tekisi mieli herkkunekkua?
Katson Marttiin, siirrän katseeni hänen elimeensä. Martti liikuttaa kättään sillä edestakaisin, silmät ovat puoliummessa. Koko ajan hän puhuu minulle, maanittelee että miten minun pitää mennä ja ottaa hänen nekustaan kiinni ja tehdä hyvää.
En ymmärrä tehdä mitään, katson vain hänen touhujaan inhoten. Hän runkkaa itseään siinä kuin mitään kummallista ei tapahtuisi, koko ajan samalla puhuen, miten tahtoo että minä teen sen. Puhuu ja maanittelee, ulisee ja uikuttaa niin pitkään kunnes saa siemensyöksyn. Viimeiseksi hän vielä sanoo, että minun pitäisi mennä ja nuolla hänen nesteensä mahan päältä, hän kuulemma pitäisi siitä.
En edelleenkään sano mitään, nousen vain nojatuolista ja lähden ulos.
En ennen tätä päivää ole tapauksesta kenellekään kertonut. Totta puhuen en sitä edes muistanut, kunnes yksi päivänä sain aikamoisen välähdyksen ja kaikki palautui mieleeni.
Voi helvetti, paljonkohan näitä vielä muistini sopukoissa onkaan?
Tulee sellainen primitiivireaktio, että odotan suorastaan innolla kuulevani mitä kamalaa tuolle Martille on tapahtunut. Eihän tuollainen piru voi selvitä elämästään ja vastuusta teoistaan vain luikertelemalla? Eihän?
Marttia itseään en ole tavannut varmaan viimeiseen 10 vuoteen, eikä ole tarvekaan.
Ja uskokaa tai älkää, äijä porskuttaa hyvässä sielun ja ruumiin voimissa, asunn järven rannalla hirsitalosa ja elämä hymyilee.
Voisi käydä vaikka lyömässä siltä hymyn kurkkuun vielä joskus, mutta en taida viitsiä.
tämä on jotain niin järkyttävää.
Alan itkeä ): Toivon, että hän ei enää satuta sinua tai siskoasi tai ketään muutakaan, fyysisesti tai henkisesti.
Mies ei ansaitse elää!