Ja voi kuinka katkeraa se onkin välillä. 

"Vaikka tamma puttaalla huorin tekee, niin se on minun syy."

Olen jo joskus aikaisemmin teille kertonut, miten minä olen kantanut syyllisen osaa koko elämäni. Vaikka mitä tapahtui, niin jollain kummalla siitä tehtiin aina minun syntilistalleni uusi lisättävä ja se todella riipoo minua. Muistan lapsuudesta erään kerran, kun porukat olivat olleet monta päivää aivan sekaisin ja heillä oli ollut siinä jossain välissä tilipäivä. Jostain ihmeellisestä syystä, he olivat nostaneet suuren summan rahaa lompakkoonsa, yli 3000 tuhatta markkaa, joka siihen aikaan oli todella iso summa. Ja tuo raha hävisi heidän lompakostaan. 

Minusta tehtiin syntipukki, varas ja valehtelija. Olin kuulemma varastanut ne ja niinpä kuulustelut aloitettiin. En tiedä mihin olisin päätynyt, ruumishuoneelle vai teho-osastolle, jos veljelleni ei olisi jossain vaiheessa potenut omantunnontuskia ja hän tunnusti vieneensä nuo rahat. Olivat poikien kanssa ostaneet pimeää viinaa, ajelleet taksilla ja muutenkin laittaneet elämän risaiseksi. Tuhlanneet koko summan. 

Veljeäni ei tapauksen johdosta sen kummemmin rangaista, mutta minua oli jo ehditty, niin monin tavoin. 

Nyt jouluaattona äitini osoitti minulle mieltään, kun toi meille siskoni koiran, joka hyökkäili meidän koirien kimppuun, sotki paikkoja ym. Minä yritin ystävällisesti hänelle sanoa, että voisiko ainakin ruoan ajaksi koiran viedä hänen talolleen, että saisimme ruokarauhan. Äitihän otti huolella nokkiinsa, toivotti puolen päivän aikaan hyvää loppuelämää oven raosta. Kun olen niin paha ja pikkumainen. 

Tuli kuitenkin joulupöytään syömään, mielenosoituksellisesti ei syönyt paljon mitään, kun "tuli niin paha olo" meillä. 
Myöhemmin aattoiltana siskoni lähti nukkumaan ja hänen miehensä jäi meille vielä istumaan. Joi punaviiniä aika reippaasti, tuli melkoiseen humalaan. Seuraavana aamuna siskoni tulee meille räyhäämään, että kun minä tahallani ihmisiä juotan. Sanoi tämän ja hävisi ovenraosta. Ei kiitosta, ei mitään. Ei edes käynyt tänään hyvästelemässä kun kotiinsa lähti. Ja näille ihmisille minä hamstrasin 400 eurolla ruokaa ja hyvää kaappiin, että ei ainakaan nälkä tule. 

Kyllä minä olen niin paha ihminen, kun minä ajan koirat yönselkään jopa jouluaattona ja juotan kumppanit väkisin humalaan. Luulisi, että olisi jo tähän kaikkeen tottunut, mutta kun ei vaan ole. 

Ja tiedän, että tämä kuulostaa pikkumaiselta, mutta kun oikeasti; olen niin pitkään ollut kaikkeen ympärilläni tapahtuvaan pahaan syyllinen, että minä en enää jaksaisi. Kun oikeasti yritän olla vain hyvä, yritän kaikkien puolesta olla ja mennä niinkuin oikein on. Mutta kun mikään ei riitä. 

Mitä sitä pitäisi tehdä, että minusta tulisi heidänkin silmissään edes jollain lailla hyvä ihminen? 

Oli ihan pakko tulla tänne murisemaan, ai että käyn juuri nyt kohtalaisen hiilenä,
murr ja räyks.

Istuin äitini kanssa aamukahvilla ja katsoimme Ylen aamuohjelmaa. Sieltä tuli juttu siitä, mitä raskausaikana nautittu alkoholi aiheuttaa lapselle. Siskonihan kärsii jumalattomista päänsäryistä, on voimakkaasti ylipainoinen, ei pysty kunnolla keskittymään ym. ym. Olemme aina siskon kanssa keskustelleet siitä, että luultavammin kaikki hänen ongelmansa on seurausta äitimme viinan juonnista raskausaikana.

No niin, mutta siis takaisin tähän aamuun. Katsoimme sitä ohjelmaa ja muija aloittaa vieressäni jumalattoman huokailun ja päivittelyn: Voi herrajumala miten jotkut naiset voivat ollakin kauheita. Ja eivät yhtään ajattele, kyllä on kamalaa tuollainen jne. jne.
Istuin hiljaa hänen vieressään enkä meinannut uskoa kuulemaani. Miten on mahdollista, että että tuo nainen kehtaa??? Eikö hänellä ole yhtään omatuntoa puhumattakaan hävystä jäljellä??? Vai onko niin,että yksinkertaisesti hän ei näe omia virheitään?

Ei helvetti, eikö tässä maailmassa ole mitään keinoa, millä tuon akan päähän saisi taottua, että hän ei todellakaan ole mikään enkeli ja hänellä ei minkäänlaista varaa tuomita tai huokailla arvostelevasti muiden tekemisiä? Ja saako sitä pistellä joskus turpaan, jos oikein kovasti tahtoo???

Ei vaineskaan, minä en alennu lyömään ketään, mutta nyt käyn niin kuumana, että mieli kyllä tekisi.

Kattos perkele peiliin!

Kuulen ulko-oven käyvän, äitini koira ryntää sisään. Olen juuri lopettanut kirjoittamisen episodista "Minä rakastan sinua Viki".
Piilotan vihkoni sohvan nurkkaan, kun se tulee hieman hoipertelevin askelin sisään. Huoneeseen tulvahtaa vanhan viinan ja tupakan sekainen tunkkainen haju.

Miksi sen piti tulla juuri nyt, kun kaikki arvet on auki revittyinä haavoina paperilla? Kaikki se nöyryytys ja viha on läsnä minussa.

Katson häntä halveksuen, kun hän istahtaa viereiseen nojatuoliin Carlsbergin tölkki kädessä, iloisesti pulputtaen päivän tapahtumia. Se odottaa vieraita huomiseksi, kertoo miten minun pitää tehdä hänelle ennen töihin lähtöä kukkakimppuja, hakea peräkärri hänen pihaltaan pois, antaa lainaksi astioita, servettejä, kristallipikareita.

Minä istun ja kuuntelen. Kuuntelen sitä kaikkea, mitä minun pitää tehdä. Puristan käteni tiukkaan rutistukseen, sillä minut valtaa raivoisa halua iskeä sitä nyrkillä naamaan ja sen jälkeen potkia. Huutaa sille "Saatanan huoraa".
Kysyä siltä, että tietääkö se mitä ne sanat tarkoittavat?

Tyydyn kuitenkin vain katsomaan sitä. Mielessäni säälittelen sen turvonneita, arpisia kasvoja. Mietin, että ei kai se elämä ollut helppoa silläkään. Mietin, että olisikohan hän osannut olla äiti, jos asiat olisivat olleet erilailla?

En osaa olla hänelle vihainen. Mutta en osaa rakastaakaan. Säälin kyllä, mutta mielestäni hän ei ansaitse minulta edes sitä.

Hän ei merkitse minulle mitään.

-Kyllä mulla kerran oli sydän, mutta se jääty sun käsiis-
(Niskavuoren Heta)

Onko oikein vihata äitiään? Onko oikein tuntea halveksuntaa ihmistä kohtaan, joka on antanut sinulle elämän?

Kuten jo aikaisemmin kerroin, niin äitini on alkoholisti. Olen monesti yrittänyt irrottautua hänen otteestaan, huomatakseni vain, että hän on taas elämässäni.

Muutin vuosia sitten satojen kilometrien päähän hänestä. Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Ja yhtenä kauniina päivänä tajusin, että hän oli jälleen tullut perässä ja ostanut talon, minun taloni vierestä. Niinpä me sitten elämme tänäänkin elämäämme, rinnakkain.

Äitini lempisanontoja on, että Viki on maailman vittumaisin ihminen. Tätä viisautta hän jakelee kaikille, jotka vain malttavat kuunnella.
Onkohan hän koskaan pysähtynyt miettimään, miksi minä olen maailman vittumaisin ihminen? Minähän olen hänen "rakkauden" tuotos, minä olen juuri sitä, miksi hän on minut tehnyt.

Elän todella rankkoja aikoja juuri nyt, lapsuuden aiheuttama pahan olon purkaminen tekee minut niin haavoittuvaiseksi ja itseeni käpertyneeksi, että minulla ei juuri nyt olisi energiaa mihinkään muuhun. Haluaisin kerrankin elämässäni elää tämän hetken vain itselleni, jotta joku päivä olisin edes vähän ehjä. Kuitenkin, tässä pari päivää sitten (taas jälleen kerran) kun tulin pitkän päivän jälkeen kotiin, äitini makasi minun pihamaalla sammuneena, auton ovet retkottivat selällään ja radio huusi täysillä. Menin ja herättelin hänet siitä ja taas se alkoi: Kun minä en välitä hänestä, kun minä en ymmärrä. Lävitseni löi niin jumalaton viha, oli onni, että lähelläni ei ollut mitään, millä olisin voinut hänet hengiltä ottaa. Kuitenkin, nostin hänet maasta ja hoidin lääkäriin hakemaan sairaslomaa, sillä hänen olisi pitänyt olla töissä.

Inhottaa, että minä leikin niin hyvää ihmistä. Kun en kumminkaan ole. Miksihän minä en vain jättänyt häntä siihen maahan makaamaan: selvittäköön itse sotkunsa?
Sairasloma järjestyi kahdeksi viikoksi, eilen alkoi tulla uutta pommitusta puhelimitse: Minä tapan itseni, minulla on niin paha olla. Miksi minä en auta.

Voi äiti rakas, kun kerrankin toteuttaisit uhkauksesi.

Ja minäkin pääsisin vihdoinkin vapaaksi.