Laittamaani asuntoilmoitukseen ei tullut yhtään vastausta. Meinaa laittaa murisemaan, kun minä jo niin kovin tahtoisin omaan kotiin asumaan. Mutta ei kun uutta matoa koukkuun, jospa seuraavalla kerralla nappaisi.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Jouduin äsken eräitten olosuhteiden pakottamana käymään kotona. Harmi että minulla ei ole järkeviä sanoja oloani ja näkemääni sanoiksi pukea, mutta yritetään.

Harmaa väri on palannut mieheni kasvoille, te ette pysty kuvittelemaan sitä vihaa ja raivoa, minkä minä äsken kohtasin. Hän on täysin umpimielinen, psykopaatti. Ja uskokaa kun minä sanon, erittäin vaarallinen.

Hän katseli minua kulmiensa alta kuin joku mielipuoli, kyräillen. Joka kerta kun hän liikahti, piti minun tarkkaan katsoa ettei hän vain ala lähestymään minua teräaseen tai minkään aseen kanssa.

Minä olen kuulkaa niin lirissä tuon hullun kanssa.

Kun tulin äitini luokse aivan järkyttyneenä, äitini otti jälleen kantaa asiaa, ihanaa.

Kuulemma minä ansaitsen tämän kaiken. Kuulemma minä olen aina ollut täysin kylmä ja tunteeton ihminen ja kuulemma on ihan hyvä, että elämä minua vihdoinkin opettaa. Hänen mukaansa hän nauttii, että minä vihdoinkin joudun maksamaan oppirahat. Oppirahat siitä, että elämä ei ole helppoa eikä läheskään aina mukavaa.

Hassua minä luulin jo tietäväni että elämä ei ole helppoa eikä aina mukavaa?

Minä olen hirvittävän paha ihminen, pakko olla. En minä muuten olisi tässä tilanteessa  eikä lähelläni olisi näin paljon ihmisiä, jotka toivovat minulle näin paljon pahaa.

Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että kohta minä en enää jaksa, minä en jaksa enää taistella.

...ja lujaa.




Koko joulun aika meni jotenkin ihan hyvissä fiiliksissä, uusi vuosikin vielä vaihtui samoissa tunnelmissa. Aloin jo ajatella, että aika terapiaan on ihan turhaa, en minä sitä tarvitsekaan, kunnes..
Tänään ollaan oltu taas jossain kaukana ja todella syvissä vesissä. En minä tajua, miksi helvetissä tämän kaiken pitää olla niin vaikeaa? Miksi, miksi, miksi? En voi edes kuvitella ronkkivani mitään menneisyyteeni liittyvää, pelkkä ajatus meinaa tehdä sen, että annan ylen. Itkettää, inhottaa, on huono olo kokonaisvaltaisesti.

Ja niinkuin tuo yksikin perkele niin suureen ääneen lupasi olla tukenani, tyhjiä sanoja, tyhjiä lupauksia, tiesinhän minä sen.
Eräs päivä kun purskahdin itkuun yhtäkkiä, alkoi hän minua solvaamaan tyyliin: "No mitä vittua se taas vollottaa, heittääkö päässä?"

Voi kuule heittää ja pahasti, voin kertoa. Kun saisi sen oman kodin, niin ei tarvitsisi omaa oloaan hävetä eikä tarvitsisi kuunnella kenenkään haukkumisia. Saisi vollottaa jos siltä tuntuu tai olla vollottamatta.

No tämä on nyt tätä. Jos se tästä taas, kun saisin vain voimia ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tämän kiukuttelun.

Ja voi kuinka katkeraa se onkin välillä. 

"Vaikka tamma puttaalla huorin tekee, niin se on minun syy."

Olen jo joskus aikaisemmin teille kertonut, miten minä olen kantanut syyllisen osaa koko elämäni. Vaikka mitä tapahtui, niin jollain kummalla siitä tehtiin aina minun syntilistalleni uusi lisättävä ja se todella riipoo minua. Muistan lapsuudesta erään kerran, kun porukat olivat olleet monta päivää aivan sekaisin ja heillä oli ollut siinä jossain välissä tilipäivä. Jostain ihmeellisestä syystä, he olivat nostaneet suuren summan rahaa lompakkoonsa, yli 3000 tuhatta markkaa, joka siihen aikaan oli todella iso summa. Ja tuo raha hävisi heidän lompakostaan. 

Minusta tehtiin syntipukki, varas ja valehtelija. Olin kuulemma varastanut ne ja niinpä kuulustelut aloitettiin. En tiedä mihin olisin päätynyt, ruumishuoneelle vai teho-osastolle, jos veljelleni ei olisi jossain vaiheessa potenut omantunnontuskia ja hän tunnusti vieneensä nuo rahat. Olivat poikien kanssa ostaneet pimeää viinaa, ajelleet taksilla ja muutenkin laittaneet elämän risaiseksi. Tuhlanneet koko summan. 

Veljeäni ei tapauksen johdosta sen kummemmin rangaista, mutta minua oli jo ehditty, niin monin tavoin. 

Nyt jouluaattona äitini osoitti minulle mieltään, kun toi meille siskoni koiran, joka hyökkäili meidän koirien kimppuun, sotki paikkoja ym. Minä yritin ystävällisesti hänelle sanoa, että voisiko ainakin ruoan ajaksi koiran viedä hänen talolleen, että saisimme ruokarauhan. Äitihän otti huolella nokkiinsa, toivotti puolen päivän aikaan hyvää loppuelämää oven raosta. Kun olen niin paha ja pikkumainen. 

Tuli kuitenkin joulupöytään syömään, mielenosoituksellisesti ei syönyt paljon mitään, kun "tuli niin paha olo" meillä. 
Myöhemmin aattoiltana siskoni lähti nukkumaan ja hänen miehensä jäi meille vielä istumaan. Joi punaviiniä aika reippaasti, tuli melkoiseen humalaan. Seuraavana aamuna siskoni tulee meille räyhäämään, että kun minä tahallani ihmisiä juotan. Sanoi tämän ja hävisi ovenraosta. Ei kiitosta, ei mitään. Ei edes käynyt tänään hyvästelemässä kun kotiinsa lähti. Ja näille ihmisille minä hamstrasin 400 eurolla ruokaa ja hyvää kaappiin, että ei ainakaan nälkä tule. 

Kyllä minä olen niin paha ihminen, kun minä ajan koirat yönselkään jopa jouluaattona ja juotan kumppanit väkisin humalaan. Luulisi, että olisi jo tähän kaikkeen tottunut, mutta kun ei vaan ole. 

Ja tiedän, että tämä kuulostaa pikkumaiselta, mutta kun oikeasti; olen niin pitkään ollut kaikkeen ympärilläni tapahtuvaan pahaan syyllinen, että minä en enää jaksaisi. Kun oikeasti yritän olla vain hyvä, yritän kaikkien puolesta olla ja mennä niinkuin oikein on. Mutta kun mikään ei riitä. 

Mitä sitä pitäisi tehdä, että minusta tulisi heidänkin silmissään edes jollain lailla hyvä ihminen? 

Lueskelin tässä Andren postausta siitä, että miten hän reagoi lapsuutensa aiheuttamiin traumoihin ja millä tavoin hän yritti niistä selviytyä ja yrittää edelleen. Ja aloin ajattelemaan omaa reagointiani silloin aikanaan. Toiset meistä kapinoivat, toiset uppoutuvat omaan maailmaan, toisista tulee ylikilttejä, kuka mitenkin taistelee, jotta jäisi edes jollain lailla henkiin. 

Minä olen täysin vakuuttunut, että minut pelasti kovakalloisuuteni. Minähän aika pienenä jo kovetin itseni kaikelle, mitä kotona tapahtui, itkin harvoin, näytin pahaa mieltä tai ahdistustani vielä harvemmin. Kun Martti otti minua vaikka kurkusta kiinni ja puristi, minä nostin pääni pystyyn ja tuijotin sitä suoraan silmiin, täynnä vihaa ja uhmaa, täynnä halveksuntaa. Kun hän löi minua, minä en älähtänytkään, vaan edelleen tuijotin häntä äänettömästi, säälien. Vanhempana otin käyttööni vielä halventavat sanat; lyö vielä kerran sika, lyö kun et pienuudessasi muuhunkaan pysty. 
Ja Marttihan löi. 

Kun minusta sitten ikäni puolesta kasvoi aikuinen, kääntyikin osat toisinpäin -minun vuosikymmenen uhittelu oli alkanut kantaa hedelmää- ja nyt Martti pelkäsi minua. Olin tuossa vaiheessa nuoruuden angstissani niin vihaa täynnä ja henkisesti vahva, että jopa Martti kavahti minua. Kun äitini lopulta erosi Martista 25 vuoden helvetin jälkeen sen vuoksi että Martilla oli toinen nainen, alkoi Martti uhkailemaan äitiäni. Ja äitini uhosi aina Martille, että jos ei rauhoitu, hän kutsuu Vikin käymään kylässä. Ja Martti rauhoittui. 

Nauraisin, jos ei itkettäisi niin paljon. 

Niin että minut pelasti se, että en antanut koskaan periksi. En suostunut alentamaan itseäni niin paljon, että Martin nähden olisin alkanut itkemään. Tai että antaisin Martille sen nautinnon että näkisi miten paljon minuun koski. (lukuunottamatta muutamia "heikkoja hetkiä" ) Vaikka minuun koski usein ja paljon. Pelotti vielä enemmän.
Mutta minä nuolin haavani jossain, missä kukaan ei nähnyt ja palasin takaisin aina entistä vihaisempana. 

Mutta entä nyt? Voi miten Martti nauttisi, kun se näkisi minut nyt. Muistan hänen järjettömän silmänsä ja katseensa vieläkin; Hän sai sittenkin minut pelkäämään. Hän sai sittenkin minut huutamaan tuskasta. 

Hän sai sittenkin nautintonsa. 

Olin melkein jo niin iloinen, että eilen ei ahdistanut ollenkaan niin paljon, kuin viime päivinä tapana on ollut. Ja tämä päivä onkin ollut sairaalloista taistelua itkukohtausten, huimaamisen ja oksentelun kanssa.

Päällimmäisenä mielessäni on mieheni, joka niin jehvakkana lupasi ymmärtää ja tukea minua tässä. Hän vain unohtaa sen pienen sivuseikan, että olen hänen kanssaan ollut niin pitkään, että tiedän tarkalleen, mitä mieltä hän on meistä "päävaivaisista". Minua ärsyttää se, että hän muka yrittää olla tukenani, kun kuitenkin hän yrittää vain pelata aikaa - niinkuin aina-.
Toisena mielessäni pyörii koko ajan tämä sanaton tunne käsivarsista, jota minä niin suuresti kaipaan ja jotka eivät kuitenkaan kierry ympärilleni ymmärtävänä ja rakastavana. Koska niitä ei ole. Olen niin suuresti hämmästynyt tästä kaikennielevästä läheisyydenkaipuusta, joka on läsnä minussa koko ajan.
Haa, minä -Suuri ja Mahtava Viki- joka ei tarvitse koskaan ketään eikä mitään. Joka on kaikki vuodet pilkallisesti nauranut niille rakkaudesta nääntyneille reppanoille, jotka kyynelsilmin kuuntelevat rakkauslauluja ja haaveilevat prinssistään valkeilla ratsuilla. Isot ihmiset, että viitsivätkin itkeä jonkun perään - eikö niillä ole minkäänlaista ylpeyttä jäljellä?- 

Ja tässä minä nyt olen. Suuri ja Mahtava Viki. Polvillaan maassa, nöyrtyneenä, ryvettyneenä, sen viimeisenkin ylpeyden rippeensä menettäneenä anellen, että edes yhden päivän. Tai puolikkaan. Tai edes yhden tunnin joku pitäisi kiinni, kuiskisi hassuja sanoja korvaani ja tekisi minusta hetkeksi onnellisen. 

Hassua, kun asioille antaa nimen, niitä vasta alkaa ymmärtää kaivata. 

Ja minä kaipaan. 

Olen viime aikoina ollut todella tuottelias. Minulla on kymmeniä ja kymmeniä arkkeja valmiiksi kirjoitettuna: odottamassa sitä aikaa, että siirrän ne tänne.

Aikajärjestys on menettänyt jo aikaa sitten merkityksensä. Enkä minä niitä edes pysty mihinkään järjestykseen laittamaankaan. Kun minä en muista.
Mutta minä muistan tapahtumia yllättävänkin paljon. Kun kirjoittamisen pakottava tarve tulee, sanat valuvat paperille kuin itsestään; olen kuin transsissa ja kirjoitan niin kauan, kunnes kättä alkaa särkeä.

Mutta mihin minä en meinaa millään tottua, on nämä fyysiset  oireet. Heti kirjoittamisen jälkeen on hyvä olla, kovin kevyt ja rauhallinen mieli. Mutta viimeistään seuraavana aamuna, minut valtaa  hirmuinen päänsärky, oksettaa (ja monesti olen oksentanutkin), kädet vapisevat, on todella paha olla. En pysty syömään, itkettää.

Pitikö sen mennä näin? Eikö näiden asioiden purkaminen pitänyt saada minulle hyvän olon? Ja tärkeintä, loppuuko tämä fyysinen oireilu koskaan?

Sillä minä todella haluan näistä eroon. Haluan sieluuni suuren laastarin. Sellaisen, joka pitää minut ehjänä lopun ikääni.

Voiko teistä kukaan luvata, että nämä oireet varmasti loppuvat joskus?

Valehdelkaa edes, jos ei muuta.