Päivitän taas hieman kuulumisiani, kun en ole sitä tehnyt pitkään aikaan.

Terapiassa menee hyvin, vaikka välillä onkin rankkaa. Yhdenkin "tarinani" jälkeen terapeutti sanoi minulle että "tuo on kidutusta. Natsit käyttivät samaa metodia kiduttaessaan juutalaisia." 
Näiden tajuaminen meinaa välillä salvata hengityksen. Alkaa pikkuhiljaa tajuamaan oikeasti, mitä on tapahtunut. Ja toisaalta, tapahtuneiden asioiden tajuaminen auttaa ymmärtämään minua itseäni myös. Ja oli miten oli, niin hyvää tekee. Niin sielulle ja ruumiille.

Löysin itselleni ihanan kodin, pienen talon maalta jossa on 3 huonetta ja tupa. Siihen pääsen muuttamaan toukokuun puolessa välissä tai viimeistään kuun lopussa. Vihdoinkin siltä osin alkaa elämä järjestyä.
Myös kesälomaa odotan kuin lehmä kevättä -tiedossa olisi autuas 10 viikon loma.- Ja aion nauttia joka hetkestä täysin siemauksin.

Ex-mies on täysin poistunut elämästäni, menneillään on omaisuuden ositus ja sen jälkeen en hänestä varmaankaan enää mitään kuule. Tälläkin saralla siis asiat on kunnossa.

Oma rakkauselämäni menee kuten tähänkin asti -mies on edelleen mukana kuvioissa-. Ollaan ja elellään, välillä sotaisasti tapellen, mutta toisistamme välittäen. Tästä kuviosta en jaksa ottaa paljoakaan stressiä, sillä asiat menevät niinkuin menevät. Ei kannata etukäteen murehtia.

Joten vaikka välillä tekeekin niin kipeää että ei mitään rajaa, niin tunnen kuitenkin eläväni elämäni yhtä parasta ajanjaksoa. Kaikkien suruineen ja iloineen.

Kesä tulee. Toivottavasti meidän kaikkien sydämmeen myös.

Ihan ensimmäiseksi varmaan huomannette, että otin blogini salasanan takaa pois, koska en usko enää olevan mieheni puolelta mitään uhkaa.

Toiseksi pyydän anteeksi laiskaa päivättämistä blogini suhteen, elän vain ihan kummallista aikaa; viinaa, baareja, työtä hullun lailla, valvomista, väsymystä, itkua, raivoa. Surua menetetyistä unelmista ja haaveista, iloa uudesta tulevasta elämästä, pelkoa kaikesta.
Lisäksi aiemmin kertomani mies jäi jotenkin kummasti elämääni, olemme kertomastani ensimmäisestä yöstä lähtien olleet tiiviisti yhdessä; en oikein tiedä, onko se viisasta mutta menkööt tätä niin kauan kuin hyvältä tuntuu.

Mutta en minä ole unohtanut kirjoittamista, tällä hetkellä vain tuntuu hyvältä mennä ja tulla aivan päättömästi. Rauhoitutaan sitten kun sen aika on.

Elämä tuntuu juuri nyt toisinaan hyvältä, toisinaan helvetin pahalta. Mutta kuulunee kaikki asiaan.

Sunnuntaina pääsin muuttamaan ja vaikka ei minulla paljon mitään ole, niin olen onnellinen.

Elämä voittaa.

Minä olen pelkuri.

Minulla on pakko olla turvaverkko tai en voi elää. En tee mitään, mikä järkyttää mieltäni, enkä seurustele ihmisten kanssa, jotka kuohuttavat tunteitani. Olen todellinen säälittävä pelkuripaska. Elän omassa pikku maailmassa, omissa puuhissani, turvassa, piilossa kaikelta ja kaikilta.

Minun turvallisuudentunteen pakko rajoittaa niin paljon elämääni, että yksinkertaisesti se nielaisee kaiken muun alleen. Mietin, että mitä jos saisin rohkeutta jostain niin paljon, että ...alkaisin yksinkertaisesti elämään. Rikasta ja rohkeaa elämää.

Olen molemmat "elämäni miehet" valinnut samanlaisella kriteerillä: täysin kylmiä, tunne-elämältään hieman kehittymättömiä ihmisiä. Ja tähän mennessä olen ollut tyytyväinen, en minä halua halauksia, en suudelmia, minä en halua että minua kosketetaan. 
Ensimmäinen seurustelusuhteeni oli eriskummallinen, hän ei tahtonut kanssani seksuaalista kanssakäymistä ollenkaan. 8 vuotta ja noin 11 yhdyntä kertaa. Vaan se sopi minulle. 

Nykyinen mieheni on taas sikäli päinvastainen, että hänellä on äärimmäisen voimakas seksuaalinen vietti, mutta hän ei tahdo että suudellaan tai halataan tai kosketetaan, ainoastaan hoidetaan luonnon pakottavat tarpeet alta pois ja se siitä. Olen oppinut hoitamaan velvollisuuteni kuin hyvä aviovaimo konsanaan, hiljaa ja mukisematta. Ja tämänkin kanssa olen oppinut elämään. 

Vaan ajat ovat toiset ja minä olen muuttumassa.

Joskus haaveilen toisesta ihmisestä, minun  luonani, minun  ihollani. Jonkun, joka ymmärtäisi ja tajuaisi.  Antaisi minun olla sellainen surkimus, kuin vain minä voin olla. Joka hyväksyisi haavani ja arpeni, lääkitsisi niitä. Antaisi minun itkeä. Kuuntelisi minua. Ei koskisi minuun silloin, kun minä en sitä siedä. Rakastaisi, vain minua. Miltäköhän se tuntuisi?
Istua kauniina kesäpäivänä nurmikolla, minä laittaisin pääni hänen syliinsä, hän silittäisi hiuksiani ja oltaisiin vain hiljaa. Ja rakastettaisiin. Miltäköhän se tuntuisi, että minä antautuisin hänelle, nauttisin koskettamisesta, ehkäpä itsekkin koskettaisin.

Ja se kaikkein tärkein: minä rakastaisin häntä. 

Edelleen huomaan kärsiväni suuresti läheisyyden puutteesta, ei seksistä, vaan kahden ihmisen välisestä lämmöstä. Kun vain jotenkin ymmärtäisin, miten saisin itseni eheytettyä niin paljon, että uskaltaisin ottaa sen riskin, repiä turvaverkot alas ja antaa mennä.

Mutta hitto kun pelottaa. Pelottaa niin paljon, että voisiko rumaa joku oikeasti rakastaa?

Kun kirjoitin aikaisempaa postaustani "Ei enää, en jaksa", minut valtasi epätoivo. On kuin aikakone kiidättäisi minut jälleen takaisin noihin vuosiin ja minä ihmettelen. Ihmettelen sitä, että miten sitä silloin painoi menemään, kävi koulussa normaalisti, elin ulospäin normaalia elämää? Miten ihmeessä sitä on jaksanut? Tätä samaa miettii varmasti moni muukin väkivallan helvetissä elänyt. 

Enkä tunne vieläkään olevani terapian tarpeessa. Olen aina oppinut selviytymään elämästä omin voimin ja vieläpä hyvin. Noin niinkuin kaiken kaikkiaan. Kuitenkin minut valtaa nykyisin epäilys, että mitenkä on mahdollista, että minä olen vielä täällä? Mikä ihme minua kannattelee elämänlangassa kiinni?

Minä en ymmärrä.

En ole koskaan satuttanut itseäni, (jos ei oteta lukuun sitä kertaa, kun Martti yritti maata minut) en ole kokeillut huumeita, en alkoholisoitunut. En kärsi itsetuhoisista ajatuksista, paitsi ihan hetkittäin joskus, väsyneenä. Olen kaikenkaikkiaan kiltti ja iloinen ihminen, suojelen aina heikoimpiani vaikka vastassa olisi mitä. Olen siis varmasti ihan hyvä ihminen. Mutta miten se on mahdollista?

Miten on mahdollista, että kun ihmiselle annetaan elämään nolla-eväät, se voi silti itse itsestään kasvattaa ihan ok ihmisen? Kun esimerkkinä on vain pahuus ja väkivalta, eikö ole todennäköisempää, että ihminen alkaa toistamaan nuoruudessaan saamia oppejaan?

Minä en tajua, tajuatteko te?

Ettepä usko, miten minulla on epätoivoinen olo. On sellainen tunne, että voisi heittää oikeasti hanskat naulaan ja luovuttaa. 

Minua inhottaa olla kotona, olen miehelleni aivan käsittämättömän ilkeä. Joko en puhu hänelle mitään tai sitten sanat valuvat suustani ivaten ja syyttäen. Ja uskotteko, jos minä sanon etten tahdo olla sellainen. Uskotteko, että minä en oikeasti olekaan sellainen. 

Olen taas kovasti tehnyt ajatusmatkaa itseeni, yrittänyt kuunnella, analysoida ja tolkuttaa järkeä. Mutta mikään ei auta. Jokin minussa vain kuiskuttaa korvaani, että miten paha minä olen, huono, tyhmä ja ruma. Heti perään järkevä-minä alkaa toppuuttelemaan, että tsoo tsoo, enhän minä nyt niin huono ole, mutta se toinen meinaa voittaa tämän kummallisen "itsensä kanssa" kamppailun. 

Toisen ihmisen kaipuu meinaa ottaa minussa ylivaltaa, tuntuu että tällä hetkellä voisin antaa kaiken mitä minulla on, jos vain saisin vaikka olla yhden yön vapaa itsestäni ja peloistani. Pitää toisesta ihmisestä kiinni lujaa ja nauttia läheisyydestä. Ja samalla tiedän, että se ei ole mahdollista, joten taas mennään ja kovaa jonnekin epätoivon syövereihin. 
Enkä edes tiedä, mistä tämä yhtäkkinen kaipuu tulee. Enhän ole koskaan tarvinnut ketään muuta kuin itseäni, hassua. Mitähän minulle on tapahtumassa? 

Minun tekisi mieli niin juosta jonnekin umpimetsään ja huutaa kaikki tämä tuska sisältäni pois. Niin kauan, että olisin hiestä märkä ja ääntä ei enää tule. Itkeä kovaa ja korkealta, niin pitkään että ei ole mitään itkettävää. 

But big girls don't cry. 

Tiedättekö mitä? Minä luulen, että mieleni alkaa avautumaan. Minä pelkään, että alan muistamaan niitäkin asioita, mitkä ovat olleet suljettuina tähän asti.

Tänään istuin (anteeksi karkeuteni) vessassa ja mietin, että eihän kahvinkeitin jäänyt päälle töihin lähtiessäni. Ajattelin että voi ei, siellä se kiehuu ja polttaa pannun pohjaan.
Seuraavassa hetkessä tajuntaani iskostui eräs tapaus, liittyen kiehuvaan veteen. En muista muistaneeni sitä koskaan aikaisemmin.

Voi ei, minä en tahdo muistaa yhtään enempää. Minulla on täysi työ elää näidenkin muistojen kanssa.
Onkohan mitään keinoa olla muistamatta, vai onko minun vain tyynesti otettava kaikki vastaan, mitä mahdollisesti on tulossa?

Apua. Muistaako kukaan, missä minun on/off-nappula sijaitsee? Nyt olis pakko saada itsensä pois päältä. 

Lisäys: Julkaisin juuri tämän kirjoitukseni ja luin sen läpi. Mua alkoi kaameesti naurattamaan tuo "anteeksi karkeuteni". Olen aikaisemmin puhunut runkkaamisesta, naimisesta, nussimisesta ja vaikka mitä ja sitten mää pöhelö pyydän anteeksi karkeuttani, että käyn pissillä. Tirsk tirsk, oon mää mahoton. :) 

Miten tästä häpeän tunteesta pääsee eroon? Minä en tiedä. Minähän häpeän itseäni aina ja ikuisesti. En mahda itselleni mitään. Häpeän tyhmyyttäni, ulkonäköäni,vaatteitani, ajatuksiani, kaikkea.

Työpaikassani minua kutsutaan päivänsäteeksi. Koska minä kuulemma aina hymyilen ja olen ystävällinen kaikille. Todellinen fucking päivänsäde, hah. Joskun mietin, että millaisenkohan ulkoisen habituksen minä oikein annan itsestäni, että minua kutsutaan päivänsäteeksi. Naurettavaa.
Eivätkö he ymmärrä, että minä olen kaukana aurinkoisesta, lähinnä olen musta, likainen, repaleinen ja synkkä ihminen?

Olin viikonloppuna viihteellä, tuli otettua alkoholiakin. En varmaankaan ihan aikuisten oikeasti tehnyt mitään, mistä minun pitäisi häpeillä, mutta niinpä vaan nolottaa. Istun töissä ja punastelen itselleni, vaikka ei siihen ole mitään syytä. Häpeän. Minusta tuntuu, kuin otsassani olisi iso huutomerkki, joka kertoo kaikille, miten huono ihminen minä olen.

Tiedättekö te, miten tästä häpeän tunteesta pääsee eroon?

..ei kestä tätä, olen aivan rikki.

Voi minua onneton mitä menin tekemään aloittamalla tämän blogin!! Olin niin varma, että olen jo vahva ja päässyt näistä asioita yli. 

En osaa ajatella enää muuta kuin tapahtuneita asioita. Kotona en puhu  mitään, työmatkoista en muista paljoakaan, kun mieli kieppuu vain omissa maailmoissaan.

Olen koonnut asioita paperille, jotta saan niihin jotain kronologista järjestystä ja jotta voin niitä muokkailla tänne niin, että niissä on jotain tolkkua. Siitä lähtien olen potenut kamalia päänsärkyjä, nähnyt painajaisia ja saanut itkukohtauksia. Vasta eilen aamuna kun ajelin töihin, piti parkkeerata auto tien laitaan ja itkeä. Itkeä katkerasti, kysyä, että miksi tämä kaikki tapahtui minulle, mitä minä olin sellaista tehnyt, että minä ansaitsin kaiken tämän?  

Voi vittu miten idiootti minä olin, kun aloin jauhamaan näistä. Ketä edes kiinnostaa.

Miksi en voinut vaan olla hiljaa, kuten tähänkin asti?? 

Minullahan on vakavia muistikatkoksia lapsuudestani. Muistan jotain, sieltä ja täältä, enkä kuitenkaan mitään. Uskon siihen, että oma muistini suojelee minua kaikkein pahimmalta, mutta totuudessa pysyäkseni, jos muistini on "unohtanut" ne pahimmat, niin huh huh. Niin kamalia on nekin asiat, mitä muistan. 

Olen joskus miettinyt sitä, että mitä jos joku päivä muistini palautuu? Onko mieleni sopukoissa jotain sellaista, joka luhistuttaa minut sen viimeisen kerran, työntää laidan yli eikä paluuta ole? Näen painajaisia usein, mitä jos painajaiseni kertovat juuri niitä tarinoita, mitkä ovat pyyhkiytyneet mielestäni?

Pidetään vaan peukkuja ja toivotaan, että asiantila pysyy nykyisen kaltaisena. En tarvitse yhtään enempää luurankoja kummittelmaan, kuin mitä niitä jo on.