Terapiassa käyty ja on pakko todeta että hyvää tekee. Se että pystyy ja saa itkeä, raivota, olla ihan mitä vaan ja toinen ei siitä ole moksiskaan, on ihanaa. Tästä eteenpäin enemmän tai vähemmän terapia-ajat ovat säännöllisesti joka perjantai.

Mutta onneksi sain voimia lähteä sinne, olen varma että se auttaa minua monin tavoin.

Ja asuntorintamalle; jos kaikki menee hyvin ja parhain päin, minä asun omassa asunnossa jo lauantaina. Otin sittenkin yhteyttä siihen, joka tarjosi minulle siitä kansakoulusta asuntoa ja nyt näyttää siltä että siitä tulee minun kotini ainakin toistaiseksi. Olen ihan intopinkeenä täällä, voi kun kaikki menisi hyvin.

Lisäksi luulin, että 5 viiikkoa kadoksissa ollut kissani olisi menehtynyt, mutta sepä tulikin yhtäkkiä sinne vanhan kotioveni taakse, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Laiha se oli ollut, mutta muuten ihan ok.

Eli tämä viikko on ollut tähän mennessä oikein hyvä. Asiat sittenkin näköjään järjestyvät, kun jaksaa vain uskoa.

Jälleen yksi viikko vierähtänyt ja ei vieläkään kotia missään. Tekisi mieli vaipua hienoiseen epätoivoon, mutta en taida kuitenkaan antaa tunteen tulla.

Joka paikkaan on ilmoituksia jätetty, vaan kun ei ole, niin ei ole. Hitto, kylläpäs tämä nyt koettelee ja oikein urakalla.

Maanantaina jälleen terapia-aika, saas nähdä miten siellä menee. Töissä on niin kiirettä, että muu elämä jää kokonaan elämättä mutta toisaalta työ on mainiota lääkettä tähän muuten kaaosmaiseen elämätilanteeseen.

Niin, eipä minulla ole oikein mitään sanottavaa, on vain niin irtolainen olo, kun toisten nurkissa pyörii ja ei ole muuta omaa kuin vaatteet päällänsä.

Mutta periksi ei anneta vaikka mikä olisi.

Minä olen niin väsynyt. Viime päiviin kuuluu vaikka mitä, huh huh.

No niin, tänään tapahtuneena on, että pankin kanssa sovin asioita ja laina on puhuttu, takaajien allekirjoituksia vaille valmis. Tuon pienen pesämunan turvin aloitan uuden elämäni. Myös lehteen on laitettu ilmoitus että taloa haetaan.

Muuten tässä tapahtui lauantaina niin, että mieheni oli kyttäämässä minua työpaikallani. Sain hirveän paniikin mutta siitä selvittiin kyllä. Lupasin tavata hänet sunnuntaina ja niin me tapasimmekin yleisellä paikalla. Saimme ainakin väliaikaisesti jonkinlaisen tulpan auki ja juuri nyt näyttäisi että ehkä sitten voisimme erota jonkinlaisessa sovussa. Ainakin sain hänet käsittämään sen, että tämä on lopullista.

Maanantaina kävin hakemassa vaatteitani, joten ainakin on vaihtovaatteet nyt. Viikko jo elettiin elämä selkäreppuun survottuna. Oma puhelinlinja avattu, pankkitili avattu. Hyvä minä, ahkera tyttö.

Henkisesti ei olekaan ihan niin rapsakasti, sillä olen aivan takki tyhjä. Olen niin väsynyt, että harkitsen vakaasti jo sairasloman hakemista, mutta yritän jaksaa vielä hetken. Säästän sairasloman mahdollisuuden äärimmäiseen hätään.

Mutta kaikki kyllä helpottaa, kun vain saisin sen oman kodin minne mennä. Siitä eteenpäin minä kyllä varmasti jaksan.

...muutan äitini luota pois, väliaikaiseen asuntoon tosin, mutta kumminkin.

Viimeistään ensi viikon alkupuolella paperit on toimitettu miehelleni käräjäoikeudesta ja sitten alkaa jännät ajat.

Ihmeellistä miten nopeasti kaikki rullaa tällä hetkellä eteenpäin, on kuin kivi joka on lähtenyt pyörimään ja sitä ei voi pysäyttää.

 

Takana kolme yötä uudessa majapaikassani. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, äidin kanssa yhteiselo sujuu rauhallisesti. Yritämme molemmat antaa toiselle tilaa olla, mahdollisimman vähän häiritsemättä toisen elämää. Siltä osin kaikki siis kunnossa.

Asuntorintamalta ei kuulu mitään uutta, enkä minä olekaan nyt aktiivisesti etsinytkään. Olen jonkinlaisessa välitilassa, annan ajatuksien olla, en mieti enkä pohdi yhtään mitään.

Miestäni en edes ajattele. Kummallista. Hän ei kummittele mielessäni ollenkaan, ihan kuin sitä ihmistä ei olisi olemassakaan. Jos hänestä jollekin jotain puhun, puhun kuin se ihminen olisi jossain kaukaisuudessa, joku joka ei ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan. Mistähän sekin sitten johtuu?

Ainoa mitä välillä huomaan ajattelevani on mieheni pahoinpitely, että miten se sattui juuri nyt, kun muutenkin matkaa itseeni samoilta tiimoilta. Että miksi tämän kaiken piti loppua juuri lyömiseen? Siinä on jotenkin kummallista ironiaa.
Mieheni on käynyt käsiksi minuun kaksi kertaa aikaisemminkin, kerran nostanut kurkusta seinään, silloinkin minut pelasti se, että tämä tapahtui ravintolassa. Olimme ystävien kera juhlimassa ja mieheni alkoi iskemään silmieni alla erästä naista. No, minä siitä sanoin hänelle, että odottaisi edes, että poistun paikalta ja hän sen myötä hermostui ja kävi kiinni.

Toisella kerralla hän repi leipäveitsellä vaatteet päältäni, mutta ei edes koskaan pyytänyt tapausta anteeksi. Tosin en minä tyhmä sitä edes pyytänyt. Sekin kerta oli täysin älytön, minä tein ruokaa hänen ystävilleen, joita hän oli raahannut meille juhlimaan ja hän oli sitä mieltä että juttelin liian pitkään hänen ystävänsä kanssa.

Ihan sekopää mies. Ja minä olen niin tyhmä, että minulta meni näin pitkään se tajuta.

Muuten ihmetystä herättää se, että ilmeisesti minä olen jotenkin merkitty nainen. Siis sana kiirii jo, että olen eroamassa ja sen myötä olen saanut osani kummallisesta lieveilmiöstä. Minua nimittäin pyydetään treffeille!

Voitteko kuvitella? Minä en oikein. Enkä rehellisesti sanottuna oikein ymmärrä, että mitä he luulevat saavansa minusta? Olen juuri tällä hetkellä niin sekopää näiden lapsuudenjuttujen kanssa ja muutenkin, että mieleeni ei tulisi mieleenkään, että lähtisin miehen kanssa ulos. Mutta jos se on jokin sellainen, että eronneet mukamas antavat piparia helpommin tai jotain ja kokeilevat kepillä jäätä? Äh, en tiedä.

No joka tapauksessa, olen saanut ihka oikeita treffikyselyjä, joista kaikista olen tietysti kieltäytynyt kohteliaasti, mutta hämilläni minä olen.

Että joku ihan oikeasti, minua.

Ajattelin tehdä meemin, jonka bongasin Tuulilta kun tuo uusi vuosikin on nyt vaihtunut.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008 mitä et ole ajatellut tekevasi aiemmin?
No ainakaan en ollut alkuvuodesta ollut ajatellut että alan purkamaan lapsuuuttani. Enkä aloittaa siitä blogia. Ja avioerokaan ei ollut alkuvuodesta vielä mikään vaihtoehto, ainakaan tietoisesti. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En yleensä tee lupauksia, koska ne ovat liian helppoja rikkoa. Tälle vuodelle lupaan itselleni olla hellempi ja hoitaa itseäni paremmin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. 

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei ainakaan tule mieleen. 

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Onneksi ei, toivottavasti ei tänäkään vuonna. 

5. Missä maissa kävit? 
En tainnut käydä missään, en edes Virossa. Hiljainen vuosi kaikenkaikkiaan.. 

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?
Oman elämän, oman kodin, edes hippusen mielenrauhaa. 

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Eipä tainnut tapahtua mitään niin kummallista, että ne olisi painautunut mieleeni. Ja en ole koskaan ollut hyvä muistamaan päivämääriä yleensäkään, en syntymäpäiviä enkä muita. 

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Oman heikkouden hyväksyminen. Suuri asia minulle. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Enpä osaa sanoa.. ehkä se, että vieläkin olen tässä talossa, tässä suhteessa. Että en ihan vielä osaa lähteä, vaikka henkisesti olenkin jo lähtenyt. 

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
En. Paitsi jos särkynyt sydän lasketaan tähän, niin sitten kyllä.  

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Järjestelmäkamera. Tällä haavaa ainoa asia, mikä tuottaa minulle mielihyvää ja iloa. 

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Omani. Sekä hilpeyttä että syvää häpeää. 

13. Kenen käytös masensi?
Äitini monesti. Omanikin toisinaan. Mieheni käytös saa myös välillä hämilleen. 

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Peruselämiseen. Loppuvuodesta kamera nielaisi mukavan summan näistä vähistä varoista ja vielä tulee nielaisemaankin ainakin toisen samanlaisen summan lisää. 

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Edelleen kamerastani.  

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Popeda: Elän itselleni..

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi? Huomattavasti surullisempi

b) laihempi vai lihavampi?  Hallelujaa, mutta olen laihempi. 

c) rikkaampi vai köyhempi?  Fyysisesti rikkaampi, henkisesti köyhempi...? 

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Töitä ja päätöksiä. 

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Olen viettänyt luvattoman paljon joutoaikaa tänä vuonna... 

20. Kuinka vietit joulua?
Ikävästi. 

22. Rakastuitko vuonna 2008?
En. 

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Mi Gorda Bella elikkäs Tuhkimotarina. Oi, kaikessa päättömyydessään se oli aivan ihana! 

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Olen luopunut vihaamisesta aikoja sitten.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Aloitin kesällä jälleen kahlaamaan Anni Polvan tuotantoa läpi. Tuovat mieleen paljon nuoruusmuistoja. 

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Varmaankin Christina Aguilera. Plikalla on mahtava ääni. 

28. Mitä halusit ja sait?
Olen aina saanut haluamani, johtuen kovakalloisesta ja periksiantamattomasta luonteestani. Varmaan eräät antiikkisängyt, jos materiaan mennään. Olin niitä kovin pitkän aikaan himoinnut ja huhtikuussa ne kotiutuivat meille. Nyt noilla sängyillä ei ole mitään merkitystä. Yksi kiviriippa lisää. 

29. Mitä halusit muttet saanut?
Viittaan edelliseen vastaukseeni, jos edelleenkin puhutaan materiasta. Henkisellä puolellahan ei mene ihan yhtä mutkattomasti.. En saanut sitä lasta. mistä niin kovasti haaveilen. En omaa kotia, enkä omaa elämää. Toivottavasti ovat asioita, jotka ovat tulossa vielä. 

30. Mikä oli suosikkileffasi viime vuonna?
Ilmestyköhän viime vuonna yhtään Harry Potter-leffaa? Koska nuo ovat ainoita, mitä käyn ylipäätään katsomassa..aika säälittävää tiedetään. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit silloin?
Täytin 23.12. 36-vuotta. Istuin kotona, join muutaman oluen enkä mitään muuta. Niinkuin en koskaan syntymäpäivänäni yleensäkään, koska kenelläkään ei ole aikaa juhlia kanssani viheliäisestä ajankohdasta johtuen. 

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Lapsi. 

33.Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?
Samanlainen kuin jo vuosia: 15 mustaa jakkua, 15 mustia suoria housuja, 15 mustaa t-paitaa. Lukematon määrä erilaisia huiveja, joita fiiliksen mukaan pistän mustaan olemukseeni "piristämään". Olen tylsä ihminen.
Kenkiä iso läjä, yleensä aina koroilla, saappaita, nilkkureita, sandaaleja, mitä vain. Rakastan kenkiä ylikaiken eikä niitä voi olla koskaan liikaa

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Halu jäädä henkiin. 

35. Kenestä julkkiksesta haaveilit eniten?
Heh aika monestakin varmasti, koska töissä niihin törmää aika useasti.. Eniten varmaan kipristi varpaita Jussi Lampi...On aika namu. 

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Usa:n vaalit. 

37. Ketä ikävöit?
Ystävääni Annaa. Asumme kaukana toisistamme, emmekä näe useinkaan, mutta ei se mitään, pääasia että hän on olemassa. 

38.Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Pakko vastata, että muutama blogin kirjoittaja. Seuraan melkoisen montaa blogia ja osasta on tullut jotenkin läheisiä. Hassua, mutta siltä vain tuntuu.. 

39. Kerro arvokas elämän oppitunti jonka opit vuonna 2008.
Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Voi kun olisin heti ymmärtänyt tämän, olisi tämä vuosi ollut ammatillisesti helpompi.

Taas yksi vuosi on pyörähtänyt ja vetelee viimeisiään. Aikamoinen vuosi tämä on ollutkin.

Jos joku olisi viime vuonna tähän aikaan minulle sanonut, että olen tässä tilanteessa kuin nyt, väittäisin hänen valehtevan. Terapiaan menossa, tämä blogi ja sen mukana tuomat matkat lapsuuden maisemiin, avioero, äidin kanssa välit poikki, henkinen irtiotto kaikkeen materiaan. Huh huh. Olenpa pitänyt melkoista remonttia elämässäni, voi hyvänen aika.

Jo pelkästään sen myöntäminen, että kaipaan ihmistä lähelleni, on mullistavaa. Puhumattakaan, että se ihminen koskisi minuun, ajatus on aivan huumaava. Olen jopa alkanut ajattelemaan seksiäkin, sitten joskus. Voisiko se onnistua? Tosin joka kerta kun itseäni peiliin katson, tulen vääjäämättä siihen lopputulokseen että ei. En minä voi antaa kenenkään katsoa minua, minua joka on niin ruma ja vastenmielinen. Mutta ehkä joskus, sitten kun minä olen vähän enemmän haluttava.

Avioeronhan minä olen henkisesti jo tehnyt, elän mielessäni jo sitä aikaa, kun kaikki on selvää ja ohi. Oikeastihan elän jonkinlaista suvantovaihdetta, kulutan aikaa että mieheni hyväksyisi asian ja päästäisi minut irti. Mutta kaikki ajallaan.
Äidin kanssa välit ikävä kyllä eivät pysy kauaa poikki, jos yhtään entiseen on uskominen. Mutta saanpahan vähän hengähdystaukoa hänen kuristusotteestaan.
Ja tuo kaikki muu, niin..aika näyttää miten tässä elämässä sitten käy.

Uskon kuitenkin että osaltani tuleva vuosi on muutosten vuosi. Sen on pakko olla, suuntaan tai toiseen ja todella toivoisin, että edes jonkin verran asiat menisivät toivomallani tavalla. Toivon että vuoden päästä kun teille kirjoitan, olisi elämä jo valoisempaa ja monet nyt mieltä askarruttavat asiat alkaisivat olla jo selkeämpiä.

Mutta koska huomisesta kukaan ei tiedä, tyydyn toivottamaan teille kaikille Upeaa Uutta Vuotta 2009. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tähän minä uskon ja luotan.

 

Näin yöllä unessa näyn sellaisen,
että Jeesuksen kanssa rannalla astelen.
Luoja näytti hiekassa kuvina sen,
millainen elo oli ollut tään ihmisen.
Koko eloni kaari oli piirretty hiekkaan,
sen siitä lukea sain, ja silloin huomasin,
kuinka hiekassa astui kahdet jäljet rinnakkain.
Toiset jäljet olivat omani,
heti toisia tuntenut en,
mutta silloin ääni taivaasta kuiskas,
ne jäljet on Jeesuksen.

Koko eloni hiekassa nähdä sain,
yksi asia silti mua vaivasi vain,
yhdet jäljet näkyivät kohdissa niissä,
missä elämän myrskyt painoi ja missä
elämän raskaat aatokset mun sieluani kaivoi.
Katsoin ylös pilvihin ja kysyin Luojaltain,
miksi häipyivät välillä jälkeni mun ja hiekassa
näkyi vain jälkesi sun?

Minä lupasin kerran Luojallein, että kuljen Hänen
rinnalla ain, miksi kuitenkin rannan hiekassa
niin usein jäljet on yhdet vain?

Tähän Jeesukselta kuitenkin heti vastauksen sain:
"Rakas lapsonen, rakkaus sielussain soi,
sua koskaan yksin jättää en voi!
Yhdet jäljet hiekassa kertovat siitä,
että ihmisen voimat eivät aina riitä, ja siks kantaa
sua käsilläin sain, jolloin hiekkaan jäi yhdet jäljet vain."
- tuntematon

Sana pelko kuvastaa hyvin lapsuuttani. Ja se on ihan kamala, kaiken nielevä tunne, koko ajan läsnä. Pelkästään koulusta kotiin meneminen pelotti, koska ikinä ei tiennyt, mikä tilanne siellä oli; eletäänkö rauhallista yhteiselo, vai oliko vastassa odottamassa täydellinen kaaos.

Kun he alkoivat riitelemään, kaivauduin syvälle peittojen alle tai jos pelotti erityisen paljon, piilouduin vaatekomeroon. Onkohan ketään muuta, joka on nukkunut komerossa niin paljon kuin minä?
Jo lapsena olin kova lukemaan, ja minulla oli aina jemmassa taskulamppu, minkä valossa luin, jos en pystynyt nukkumaan. Minun oma pakokeinoni.

Joinakin öinä, kun pelko yltyi sellaisiin mittoihin, että en enää pärjännyt sen tunteen kanssa, minä pyysin apua. En tiennyt keneltä, eikä hätähuutoni vastaanottajalla ollut mitään nimeä, minä vain pyysin. Noina öinä minä tunsin, että minut kuultiin. Oli kuin ympärilleni olisi laskeutunut suojamuuri muulta maailmalta. Noina öinä, mikään paha ei voinut minua koskettaa.

Olen jälkeenpäin yrittänyt miettiä, mikä tai kuka aiheutti tuon ihanan turvassa olon tunteen, kuka minua suojeli. En ole vain löytänyt mitään järkevää vastausta.

Uskotteko te suojelusenkeleihin?

Minä uskon.

Puhelimeni soi tänään keittiössä. Minä istun talon toisessa päässä ja Mies huutaa kuin heikkopäinen, että etkö kuule, mikset vastaa?? Vastaan hänelle, että en minä viitsi, sieltä soittaa joku puhelinmyyjä. Alkaa kuulumaan askeleitten töminä, kun mies norsun lailla sadatellen samalla juoksuttaa puhelimen minulle. Totean vain, että en minä siihen vastaa, en minä mitään osta. Naurahtaen minulle hän sanoo, että  mistä hemmetistä minä voin tietää, että onko siellä mikä-vaan-myyjä? "Mutta kun minä vain tiedän." Kyllästyneenä hänen epäluuloisuuteen soitan vastaamattomaan numeroon, josta kuuluu; Hei, soitit A-lehden vastaajaan.

No niinhän minä juuri sanoin.

Vastaavanlaisia tapauksia tapahtuu minulle paljon. Monesti tiedän soittajan, ennenkuin edes menen lähellekään puhelinta, se vain soi omanlaisesti eri ihmisten kohdalla. Tiedän asioita paljon etukäteen, olen oppinut luottamaan vaistoihini, mitä ikinä ne sanookin ja suunnistan niiden opastamana. Vaan missä ihmeessä minun kyky vaistota asioita on nyt? Miksi ihmeessä ne eivät kerro minulle, mitä minulle tapahtuu tai edes sitä, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä? Mikä voisi olla seuraava vetoni?

Nii-in. No kai tämä on parempi kuin ei yhtään mitään. Edes tänään vältin sinnikkään lehtimyyjän pakkomyyntiyrityksen.

Ehkäpä jo huomenna tiedän, mitä minä teen elämälläni.