Kuulen ulko-oven käyvän, äitini koira ryntää sisään. Olen juuri lopettanut kirjoittamisen episodista "Minä rakastan sinua Viki".
Piilotan vihkoni sohvan nurkkaan, kun se tulee hieman hoipertelevin askelin sisään. Huoneeseen tulvahtaa vanhan viinan ja tupakan sekainen tunkkainen haju.

Miksi sen piti tulla juuri nyt, kun kaikki arvet on auki revittyinä haavoina paperilla? Kaikki se nöyryytys ja viha on läsnä minussa.

Katson häntä halveksuen, kun hän istahtaa viereiseen nojatuoliin Carlsbergin tölkki kädessä, iloisesti pulputtaen päivän tapahtumia. Se odottaa vieraita huomiseksi, kertoo miten minun pitää tehdä hänelle ennen töihin lähtöä kukkakimppuja, hakea peräkärri hänen pihaltaan pois, antaa lainaksi astioita, servettejä, kristallipikareita.

Minä istun ja kuuntelen. Kuuntelen sitä kaikkea, mitä minun pitää tehdä. Puristan käteni tiukkaan rutistukseen, sillä minut valtaa raivoisa halua iskeä sitä nyrkillä naamaan ja sen jälkeen potkia. Huutaa sille "Saatanan huoraa".
Kysyä siltä, että tietääkö se mitä ne sanat tarkoittavat?

Tyydyn kuitenkin vain katsomaan sitä. Mielessäni säälittelen sen turvonneita, arpisia kasvoja. Mietin, että ei kai se elämä ollut helppoa silläkään. Mietin, että olisikohan hän osannut olla äiti, jos asiat olisivat olleet erilailla?

En osaa olla hänelle vihainen. Mutta en osaa rakastaakaan. Säälin kyllä, mutta mielestäni hän ei ansaitse minulta edes sitä.

Hän ei merkitse minulle mitään.