Martti oli hakannut äitiäni jo usean tunnin ajan ja vaikka melu oli välillä korvia huumaava, minä nukahdin.

Herään siihen, että joku silittää hiuksiani. Avaan silmäni, Martti istuu sängylläni.
Martti puhuu minulle kauniilla, rauhoittavalla äänellä: Kuinka minä olen nätti. Kuinka pahoillaan hän on kaikesta mitä minulle on tehnyt. Kuinka hän pitää minusta. Koko ajan hyväillen hiuksiani, olkapäitä, rinnuksiani.
Kuinka hän kärsii tälläisestä elämästä ja kuinka me kaksi voisimme lohduttaa toisiamme.
En vastaa hänelle mitään, en ymmärrä, mitä hän haluaa.

Martti kertoo edelleen lempeällä äänellä, miten meidän pitää rakastaa toisiamme. Hän haluaa ostaa minulle rakkautensa osoituksena 10-vaihteisen polkupyörän.

Tiedättekö mitä oma pyörä merkitsee lapselle, jolla ei ole koskaan ollut mitään? Ei suksia, ei luistimia, ei edes vaatteet ole hänen omiaan; serkuilta saatuja lahjoituksia. Jonkun vanhoja.


Martti maalaa silmieni eteen kauniin kuvan, miten kaikki lapset olisivat minulle kateellisia. Miten heti huomenna hän ostaa minulle kirkkaanpunaisen polkupyörän.

- Miksi sinä ostat minulle pyörän?
- Koska minä rakastan sinua Viki.
- Tarvitseeko minun tehdä jotain?
- Ei tietenkään. Osoitat vain että sinäkin rakastat Marttia.
- Miten?

Martti nousee sängystä, avaa housujensa vetoketjun, raottaa alushousuja ja kaivaa peniksensä esiin. Se on paksu ja turpea, se sojottaa suoraan eteenpäin kuin iso, ruma peikonnenä: minua alkaa naurattamaan.
Martti hyväilee elintänsä käsillään ja katsoo minuun:

- Annat vain Pikku-Martille pusuja. Olet sille vähän hellä. Ota siitä kiinni. Sinä pidät siitä, sillä Pikku-Martti tykkää sinusta. Pikku-Martti tekee sinulle hyvän olon. Ota siitä kiinni ja anna sille pikku suukko. Usko minua. Anna minun tehdä sinulle parempaa kuin mitä olet ikinä ennen kokenut. 
 

Martti maanittelee minua, kertoo miten minulla on oma erityinen paikka, minne Pikku-Martti haluaa mennä. Miten minä tulen kiittämään kaikesta siitä rakkaudesta, minkä Martti antaa minulle.

Minä en ymmärrä.
En ymmärrä mitä hän haluaa.
Ja miksi minä en voisi antaa hänen rakastaa minua? Minä tahdoin rakkautta. Minä tahdoin hyväksyntää.
Minä tahdoin punaisen polkupyörän.

Martti tarttuu kädestäni kiinni, vie sen elimensä päälle, näyttää mistä Pikku-Martti tykkää:
Taakse, eteen, taakse, eteen..
Minä  tyydytän häntä kädelläni, aivoni yrittävät edelleen miettiä, että mitä tapahtuu. Martin elin on tahmainen ja siinä on kummallinen haju. Koko Martti haisee inhottavalle, hielle, viinalle ja jollekin muulle. Hän huohottaa raskaasti ja päästää oksettavia ääniä.

Yhtäkkiä minua alkaa inhottamaan. Pääni sisällä oleva ääni huutaa minulle, että tämä on väärin; näin ei saa tehdä.
Yöpöydälläni on rautainen, painava kukkamaljakko, jonka äitini sanoi olevan kranaatinjalka: hän oli tuonut sen joskus jostain ulkomailta.

Tempaisen maljakon käteeni, hyppään pystyyn sängyn nurkkaan:
- Jos tulet metriäkään lähemmän, niin minä tapan sinut.

Kohotan rautamötikän pääni yläpuolelle, maljakossa oleva muovinen pelargonia lentää lattialle.

-Tulepa askelkin vielä lähemmäs, niin minä murskaan sinun pääsi.

Martti katsoo minua hiljaa, pitkään. Ihan kuin punniten, että mitä hänen pitäisi tehdä. Loputtomalta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, hän ottaa housunkauluksestaan kiinni ja poistuu huoneesta.

Hetkeä myöhemmin kuulen äitini Ei-huudot ja vastustelut. Kuuluu ilkeä rysäys, kun Martin nyrkki iskee äitini tajuttomaksi. Kuulen niiden makuuhuoneesta tutun ulinan: sen saman, mikä aina kuuluu, kun Martti nussii häntä.

En edelleenkään oikein ymmärrä, mitä juuri oli tapahtunut. Vain sen hämärästi tajuan, että kaikki tämä on väärin. Vaikka en ymmärräkään että miksi.
Martti halusi rakastaa minua. 

Ja minun olisi pitänyt antaa hänen tehdä niin. Eihän minua oltu koskaan ennen rakastettu.