Kun minulla on nyt tässä ollut niin paha olla ja että olen aivan itseeni käpertynyt ja aivan paska ihminen.

Niinpä kun kotiin illalla tulen töistä, en jaksa olla ihana enkä mahtava enkä mitään, tahtoisin vain vähän aikaa olla yksin, hiljaisuudessa, miettien, yrittäen kerätä voimia. Sillä töihin meneminen ja siellä suht'koht normaalisti toimiminen vie minulta kaikki mehut. 
Mutta kun ei se mene vaan näin. Ymmärrän toki hyvin sen, että mieheni tahtoo purkaa päivän tapahtumia kun vihdoinkin nähdään. Ymmärrän, että hänen maailmassaan rikki mennyt roskapussi on iso asia, mutta miksi ihmeessä kukaan ei ymmärrä sitä, että minun maailmani kulkee ihan toisella radalla? Tänään sanoin taas hänelle todella ilkeästi, että voisiko hän olla hetken hiljaa, antaa minun ihan pienen hetken olla itsekseni ja ajatella. Lopputuloksena aivan kauhea riita, jota minä aloin heti melkein sen alettua katumaan. Kun yritin sitten hyvitellä häntä omalla kömpelöllä tavallani, hän karjaisi minulle; pidä nyt se turpas kiinni. 

Minä painelin kuumaan kylpyyn itkemään, niinkuin nykyään teen liki joka ilta. Itkin siellä katkerasti kaikkea enkä kuitenkaan mitään erikoisesti. Olen niin yksin. Olen niin yksinäinen. 

En minä ymmärrä, miten on mahdollista, että olemme olleet toistakymmentä vuotta yhdessä ja hän ei muka näe sitä, miten pahoin minä voin?