Mitä tapahtuu ihmiselle, jolta viedään kaikki?

Aikaisemmin he olivat jo minut nöyryyttäneet, vieneet itsetuntoni, ihmisarvoni. Pidetty nälässä, kohdeltu kuin koiraa, hakattu, revitty. Ivattu ja kyseenalaistettu moneen kertaan koko olemassa oloni. Ja nyt minulta oli viety tietyssä mielessä viattomuuskin.

Martti ei tuon yön jälkeen enää yrittänyt suoranaisesti maata minua. Ja ei hän ehkä olisi pystynytkään, koska minä olin todella päättänyt taistella itsestäni.  Mutta ei hän ahdistelua lopettanut, se vain muutti muotoaan. 

Äiti teki vuorotyötä ja aina kun hän oli ilta- tai yövuorossa, meillä leikittiin. Hippaa.

Kun oli Martin vuoro olla hippa, ja hän sai minut kiinni, koppasi hän minut syliinsä, ronkki olemattomia rintojani, työnsi kätensä haaroihini, sormet vaeltelivat häpyhuulillani ja ties missä. Työnsi etumustansa takapuoltani vasten, hieroi itseänsä. Tai kun menin suihkuun, hän tuli aina silloin hampaanpesulle tai laittamaan pyykkiä koneeseen.  Katselemaan.

Montakohan kertaa noina kertoina hän runkkasi itseään ajatellen minua?

Ja tiedättekö mikä on pahinta? Minä en edes ymmärtänyt mitä tapahtui. Oikeasti.
Sen minä ymmärsin, että sitä Martti ei saa minulle tehdä, mitä hän teki aina äidille, mutta minä en silloin ymmärtänyt nuo kaikki kuuluivat siihen samaan asiaan.
Ja miten minä oisin voinut ymmärtääkään? Minähän olin lapsi.

Olen jälkeenpäin miettinyt monesti, että mikä esti Marttia raiskaamasta minua, ottamasta väkisin? Hänhän olisi voinut tehdä sen helposti, en olisi varmaan pystynyt sitä mitenkään estämään. Oliko hänessä sittenkin jotain inhimillisyyttä jäljellä? Vai pelkäsikö hän, että nostan niin kovan metakan, että äitini herää siihen ja ehtii väliin? Tai koska raiskauksesta jää jäljet, menen poliisin juttusille?
Hänhän oli kovin taitava lyömään niin, että näkyville kohdille ei jäänyt sen kummempia mustelmia, ei mitään sellaista mitä olisi ulkomaailmassa ihmetelty. Varoi lyömästä naamaan tai käsivarsiin, ainakin kouluaikana.
Ja minä melkein toivon, että hän olisi raiskannut minut. Minä olisin saanut hänet siitä vankilaan. Olisin saanut hänet pois elämästäni. Mutta ei, siihen hän oli aivan liian ovela- vain vuosikausien jatkuvaa ahdistelua, häpäisyä ja sanallista vihjailua. Ei mitään "konkreettista"minkä voisi poliiseille näyttää. 

Ja silti minulla edelleen on sellainen olo, että minut on raiskattu, yhä uudelleen ja uudelleen.

Miten siis jatkaa tästä eteenpäin? Miehiin en ole koskaan elämässäni osannut luottaa ja varsinkin seksuaalinen kanssakäyminen on vastenmielistä. Miten löytää luottamus toiseen, ymmärtää että hän ei tahdo tehdä minulle pahaa? Miten alkaa luottamaan itseensä, ettei häpeäisi itseään, ettei häpeäisi omaa seksuaalisuuttaan? Ymmärtäisi, että seksi voi olla kaunistakin.

Miten ylipäätään pitäisi elää, jotta ei olisi niin paha olla?