Äitini alkoi odottaa pikkusiskoani. Hän jatkoi juomista ja tupakanpolttoa aivan kuten ennenkin. Tämähän ei ollut mitään uutta, isäni on kertonut minulle, että kun äitini oli synnytyslaitoksella synnyttämässä minua, hänen tavaroistaan löytyi olutpulloja. Tyhjiä ja täysiä. Mutta lie sitä täytyy itseään jollain viihdyttää, pitkäksihän se aika siellä synnytyslaitoksella muuten tulee.

Luulin, että vauvauutinen rauhoittaisi elämäämme, sillä eihän kukaan lyö raskaana olevaa naista. Olikohan äitinikin laskenut saman varaan? Voi ollakin, että elämä rauhoittui jonkin verran, joksikin aikaa. Kunnes Martti alkoi epäilemään, että kukakohan on isä?
Eräänäkin yönä heillä oli taas taistelu siitä, kuka on vauvan isä. Martti retuutti äitiä pitkin ja poikin, löi, huusi. Hän pakotti äidin konttaamaan pitkin pitkää eteisen käytävää ja joka kerta kun äitini konttasi Maran ohi, hän potkaisi äidin mahaan täysillä. 

Tietääköhän ihanainen siskoni, miten on täysi ihme, että hän ylipäätään syntyi elävänä ja terveenä?  
Kaikesta huolimatta eräänä seesteisenä huhtikuun päivänä saapui pikkusiskoni tähän maailmaan. En ole koskaan nähnyt kauniinpaa pikkuihmistä kuin mitä hän oli syntyessään; pitkät, kiharat ja mustat hiukset, jäänsiniset silmät. Suloiset sydämmenmuotoiset kasvot.

Mutta voi lapsiparkaa, ei annettu sinulle hääppöisiä eväitä tähän maailmaan.

Oli minun tehtäväni yrittää suojella häntä.