Heräsin noin tunti sitten kun en saanut enää unta, sinäkin heräsit pyöriskelyyni. Aikani siinä valvottuani, minä tokaisen sinulle; sinä rikoit minut kaksi vuotta sitten. Joko sinä annat minulle avioeron tai minä tapan itseni.
(Lisäys: hieman dramaattisesti ilmaistu minä tiedän, mutta en halua antaa muita vaihtoehtoja..)

Kaksi vuotta sitten minä huomasin olevani raskaana. En tiedä miten se oli päässyt tapahtumaan, koska käytämme aina ehkäisyä, mutta näinpä vain oli käynyt. Olin uutisista ilosta sekaisin, vaikka minä en ollut koskaan ajatellut tulevani äidiksi, tiesin heti pitäväni lapsen. Onnesta soikeana kerroin uutiset sinulle, soitin isälle ja onnittelin ukiksi tulosta, hehkutin äidilleni onneani.

Sinä annoit minulle vaihtoehdot; "joko pakkaat laukkusi ja lähdet kävelemään tai menet ja teet abortin." Olin aivan varma, että pystyn kääntämään pääsi, kävin lääkärissä, toin sinulle ultraäänestä saatavan kuvankin katsottavaksi. Sinä pysyit kannassasi ja pyysit lähtemään, jos minä aion lapsen pitää.

Olin aivan sekaisin, itkin ja huusin. Pyysin sinua harkitsemaan vielä. Makasin sängyssä, rukoilin sinua. Sinä passitit minut sairaalaan.

Miten suuressa surussa ihminen voikaan tehdä vääriä valintoja? Sinä hetkenä, kun kävelin sairaalan ovesta ulos, tiesin tehneeni elämäni virheen. Minä valitsin väärin. Minä valitsin sinut.

Liki kaksi vuotta tapahtuneesta kysyin sinulta, että miten sinä pystyit olemaan niin julma. Sinä vastasit, että luulit minun näyttelevän pahaa mieltä. Näyttelevän, jotta saisin sinulle aiheutettua huonon omatunnon. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Juuri nyt istun sohvalla ja itken. Minusta tuntuu, että elämässäni en ole vielä itkenyt yhtä lohduttomasti kuin nyt. Ja toisaalta olen helpottunut, minulla on yksi valmis päätös elämääni varten.

Nyt sinä niität sitä, mitä silloin kylvit. Ja minä haluan eroon sinusta.

Sillä sinä  todella rikoit minut.