Kun kirjoitin aikaisempaa postaustani "Ei enää, en jaksa", minut valtasi epätoivo. On kuin aikakone kiidättäisi minut jälleen takaisin noihin vuosiin ja minä ihmettelen. Ihmettelen sitä, että miten sitä silloin painoi menemään, kävi koulussa normaalisti, elin ulospäin normaalia elämää? Miten ihmeessä sitä on jaksanut? Tätä samaa miettii varmasti moni muukin väkivallan helvetissä elänyt. 

Enkä tunne vieläkään olevani terapian tarpeessa. Olen aina oppinut selviytymään elämästä omin voimin ja vieläpä hyvin. Noin niinkuin kaiken kaikkiaan. Kuitenkin minut valtaa nykyisin epäilys, että mitenkä on mahdollista, että minä olen vielä täällä? Mikä ihme minua kannattelee elämänlangassa kiinni?

Minä en ymmärrä.

En ole koskaan satuttanut itseäni, (jos ei oteta lukuun sitä kertaa, kun Martti yritti maata minut) en ole kokeillut huumeita, en alkoholisoitunut. En kärsi itsetuhoisista ajatuksista, paitsi ihan hetkittäin joskus, väsyneenä. Olen kaikenkaikkiaan kiltti ja iloinen ihminen, suojelen aina heikoimpiani vaikka vastassa olisi mitä. Olen siis varmasti ihan hyvä ihminen. Mutta miten se on mahdollista?

Miten on mahdollista, että kun ihmiselle annetaan elämään nolla-eväät, se voi silti itse itsestään kasvattaa ihan ok ihmisen? Kun esimerkkinä on vain pahuus ja väkivalta, eikö ole todennäköisempää, että ihminen alkaa toistamaan nuoruudessaan saamia oppejaan?

Minä en tajua, tajuatteko te?