Sen illan tapahtumat ovat jotenkin jääneet todella pimeän peittoon, muistan valoja, tunnelmia ja paikkakunnan, missä se tapahtui, enkä paljon muuta. Mutta seuraavan kerrotun minä sentään muistan, liian hyvin:

Luulen, että jälleen kerran he ovat riidelleet vieraista miehistä, mistäpä muustakaan he koskaan riitelivätkään. Luulen, että jälleen kerran minut on haettu kuulusteltavaksi, niin kuin tapana oli.

Sen minä muistan, että menneillään oleva riita oli kauhea, rajumpi kuin moni muu, Martti pahoinpiteli äitiäni aivan silmittömästi, oli aivan sokean raivon vallassa. Siskoni itki, senkin minä muistan.

Muistan että heräsin yöllä olohuoneen lattialta tajuttomuustilasta. Kaikkialla on ihan pimeää ja minä olen ylävartalostani märkä. Minua pelotti kauheasti, pelkäsin, että "märkä"  olisi Martin virtsaa, sillä sitäkin hän harrasti -täydellinen nöyryytys kusemalla uhrinsa päälle-.

Päähäni koskee jumalattomasti, kompuroin lattialta ylös. Liukastun märässä, mutta onnistun nousemaan ylös. Kävelen olohuoneen valonkatkaisijalle ja laitan valot. Märkä minussa on verta. Heräsin siis omasta verilammikosta, mutta mieluummin sitä kuin virtsaa.
Katselen ympärilleni, asunto on kuin pommin jäljiltä, laseja, pulloja, kaatuneita tuoleja, siivottoman näköistä. Huokaan väsymyksestä, sillä kyllähän minä tiedän, kuka tämän kaiken siivoaa.  

Kävelen kylpyhuoneeseen ja alan putsaamaan itseäni, näytän kamalalta. Nenäni on turvonnut ja arka, siihen sattuu, kun pesen verta pois. Yritän sukia päätäni sileämmäksi, mutta koko päänahkaa kihelmöi, ilmeisesti minua on jälleen revitty hiuksista, koskapa käteeni jää isoja tukkoja hiuksiani. Katson kuinka veri valuu veden mukana viemäriin ja alan itkemään. Minä en jaksa enää, minä en tahdo tätä. Miksi kukaan ei minua auta? Istahdan vessanpytyn päälle ja toivottomuus ottaa minusta vallan. Tahtoisin vain kuolla pois, miksi minua kidutetaan näin? 

Kyhjötän pytyn päällä säälimässä itseäni ties kuinka kauan, kun tajuan, että ovella on joku. Pikkusiskoni on oppinut kävelemään ja peukalo suussa katsoo minua silmät suurina, ikäänkuin ihmetellen, mikä on hätänä.

Pyyhin silmäni kuivaksi ja nostan Pirjon syliini. Halaan häntä kuin en koskaan ennen ja otan hänet viereeni nukkumaan.
Ehkä minä sittenkin vielä jaksan. Minun on pakko, jo Pirjonkin vuoksi.  

Seuraavana aamuna herään, laitan kahvia tulemaan ja alan siivoamaan. Kävelyni ontuu, sillä minuun sattuu, olen ehkäpä satuttanut itseni kaatuessani lattialle tai ehkä minua on potkittu tai hakattu tai mistä minä tiedän. Ja totuudessa pysyessäni, en edes jaksa välittää. Mutta sattuu joka paikkaan. Hitaasti nilkuttamalla alan selvittämään paikkoja siistiksi silmissäni tyhjä katse.

Tuntuu, että minussa ei ole enää elämää jäljellä. Se valui yöllä lavuaariin veren mukana.