Ettepä usko, miten minulla on epätoivoinen olo. On sellainen tunne, että voisi heittää oikeasti hanskat naulaan ja luovuttaa. 

Minua inhottaa olla kotona, olen miehelleni aivan käsittämättömän ilkeä. Joko en puhu hänelle mitään tai sitten sanat valuvat suustani ivaten ja syyttäen. Ja uskotteko, jos minä sanon etten tahdo olla sellainen. Uskotteko, että minä en oikeasti olekaan sellainen. 

Olen taas kovasti tehnyt ajatusmatkaa itseeni, yrittänyt kuunnella, analysoida ja tolkuttaa järkeä. Mutta mikään ei auta. Jokin minussa vain kuiskuttaa korvaani, että miten paha minä olen, huono, tyhmä ja ruma. Heti perään järkevä-minä alkaa toppuuttelemaan, että tsoo tsoo, enhän minä nyt niin huono ole, mutta se toinen meinaa voittaa tämän kummallisen "itsensä kanssa" kamppailun. 

Toisen ihmisen kaipuu meinaa ottaa minussa ylivaltaa, tuntuu että tällä hetkellä voisin antaa kaiken mitä minulla on, jos vain saisin vaikka olla yhden yön vapaa itsestäni ja peloistani. Pitää toisesta ihmisestä kiinni lujaa ja nauttia läheisyydestä. Ja samalla tiedän, että se ei ole mahdollista, joten taas mennään ja kovaa jonnekin epätoivon syövereihin. 
Enkä edes tiedä, mistä tämä yhtäkkinen kaipuu tulee. Enhän ole koskaan tarvinnut ketään muuta kuin itseäni, hassua. Mitähän minulle on tapahtumassa? 

Minun tekisi mieli niin juosta jonnekin umpimetsään ja huutaa kaikki tämä tuska sisältäni pois. Niin kauan, että olisin hiestä märkä ja ääntä ei enää tule. Itkeä kovaa ja korkealta, niin pitkään että ei ole mitään itkettävää. 

But big girls don't cry.