Vielä jonakin päivänä sinäkin myönnät itselles
On kaikki mennyt pieleen
Vielä jonakin päivänä sinäkin
Hautaat mustat sydämet
Syvälle mieleen 

Mut sä oot mitä oot
Et sille mitään voi ellet tee elämällesi jotain
Ettei tarvii huutaa yksinään et
"Missä rakkaus?" 

Kuinka kauan sä aiot omaa elämääsi estää
Ja kuinka kauan sä aiot ilman oikeaa rakkautta kestää? 

Anna mun mennä
Älä päästä irti
Ota musta kiinni
Älä koske minuun
Anna mun mennä
Älä päästä irti
Älä koske minuun
Ota mut syliisi
(51 Koodia: mustat sydämet)
 
Olen ollut koko viikon flunssassa ja koskapa aikaa on ollut melkein rajattomasti, on ajatustyötä tullut tehtyä runsaanlaisesti. Öisin olen nähnyt kauheita painajaisia, mutta kerrankin ne eivät liity lapsuuteen mitenkään, mitä lie kuumehoureisen mietteitä. 
 
Mutta siis siihen oivallukseen. Minä en pidä mieheni vieressä nukkumisesta vaan aina kun pystyn, karkaan nukkumaan sohvalle, jossa uni yleensäkin tulee saman tien. Olen monesti miettinyt sitä, että mistähän se johtuu, kunnes viime yönä sen tajusin. 
 
Miehelläni on ärsyttävä tapa ottaa keskellä yötä kiinni, kääriä siis käsivartensa ympärilleni. Joka ainoa kerta minä hätkähdän hereille, kiemurtelen otteesta irti ja yleensä viimeistään siinä vaiheessa hiivin peittoineni sohvalle nukkumaan. Ja viime yönä kun näin jälleen hirmuisia painajaisia ja paniikinomaisesti hätkähdin hereille hänen taas napattuaan minut otteeseen, sen tajusin: Yöt ovat aina olleet elämässäni niitä hirveitä aikoja ja yksinkertaisesti tuo yöllinen "tarttuminen" saa minut alitajuisesti pelkäämään tai antaa minulle jonkinlaisen taantuman lapsuudesta. 
 
No niin, hieno oivallus, eikö? Vaan minne se minut sitten vie? Olenpa sitten koko päivän tässä miettinyt, että oikeastiko minun kohtaloni on elää yksin loppuelämäni? Koska en pidä koskettamisesta, niin onhan reilumpaa minulta, että en sellaiseen tilanteeseen toista laita, koska suurin osa meistä kumminkin kaipaa toisen ihmisen läsnäoloa. 
 
Kuinkahan hullummaksi minä vielä muutun, ennenkuin tämä matka on ohi?