Minä olen pelkuri.

Minulla on pakko olla turvaverkko tai en voi elää. En tee mitään, mikä järkyttää mieltäni, enkä seurustele ihmisten kanssa, jotka kuohuttavat tunteitani. Olen todellinen säälittävä pelkuripaska. Elän omassa pikku maailmassa, omissa puuhissani, turvassa, piilossa kaikelta ja kaikilta.

Minun turvallisuudentunteen pakko rajoittaa niin paljon elämääni, että yksinkertaisesti se nielaisee kaiken muun alleen. Mietin, että mitä jos saisin rohkeutta jostain niin paljon, että ...alkaisin yksinkertaisesti elämään. Rikasta ja rohkeaa elämää.

Olen molemmat "elämäni miehet" valinnut samanlaisella kriteerillä: täysin kylmiä, tunne-elämältään hieman kehittymättömiä ihmisiä. Ja tähän mennessä olen ollut tyytyväinen, en minä halua halauksia, en suudelmia, minä en halua että minua kosketetaan. 
Ensimmäinen seurustelusuhteeni oli eriskummallinen, hän ei tahtonut kanssani seksuaalista kanssakäymistä ollenkaan. 8 vuotta ja noin 11 yhdyntä kertaa. Vaan se sopi minulle. 

Nykyinen mieheni on taas sikäli päinvastainen, että hänellä on äärimmäisen voimakas seksuaalinen vietti, mutta hän ei tahdo että suudellaan tai halataan tai kosketetaan, ainoastaan hoidetaan luonnon pakottavat tarpeet alta pois ja se siitä. Olen oppinut hoitamaan velvollisuuteni kuin hyvä aviovaimo konsanaan, hiljaa ja mukisematta. Ja tämänkin kanssa olen oppinut elämään. 

Vaan ajat ovat toiset ja minä olen muuttumassa.

Joskus haaveilen toisesta ihmisestä, minun  luonani, minun  ihollani. Jonkun, joka ymmärtäisi ja tajuaisi.  Antaisi minun olla sellainen surkimus, kuin vain minä voin olla. Joka hyväksyisi haavani ja arpeni, lääkitsisi niitä. Antaisi minun itkeä. Kuuntelisi minua. Ei koskisi minuun silloin, kun minä en sitä siedä. Rakastaisi, vain minua. Miltäköhän se tuntuisi?
Istua kauniina kesäpäivänä nurmikolla, minä laittaisin pääni hänen syliinsä, hän silittäisi hiuksiani ja oltaisiin vain hiljaa. Ja rakastettaisiin. Miltäköhän se tuntuisi, että minä antautuisin hänelle, nauttisin koskettamisesta, ehkäpä itsekkin koskettaisin.

Ja se kaikkein tärkein: minä rakastaisin häntä. 

Edelleen huomaan kärsiväni suuresti läheisyyden puutteesta, ei seksistä, vaan kahden ihmisen välisestä lämmöstä. Kun vain jotenkin ymmärtäisin, miten saisin itseni eheytettyä niin paljon, että uskaltaisin ottaa sen riskin, repiä turvaverkot alas ja antaa mennä.

Mutta hitto kun pelottaa. Pelottaa niin paljon, että voisiko rumaa joku oikeasti rakastaa?