Olin melkein jo niin iloinen, että eilen ei ahdistanut ollenkaan niin paljon, kuin viime päivinä tapana on ollut. Ja tämä päivä onkin ollut sairaalloista taistelua itkukohtausten, huimaamisen ja oksentelun kanssa.

 

Päällimmäisenä mielessäni on mieheni, joka niin jehvakkana lupasi ymmärtää ja tukea minua tässä. Hän vain unohtaa sen pienen sivuseikan, että olen hänen kanssaan ollut niin pitkään, että tiedän tarkalleen, mitä mieltä hän on meistä "päävaivaisista". Minua ärsyttää se, että hän muka yrittää olla tukenani, kun kuitenkin hän yrittää vain pelata aikaa - niinkuin aina-.
Toisena mielessäni pyörii koko ajan tämä sanaton tunne käsivarsista, jota minä niin suuresti kaipaan ja jotka eivät kuitenkaan kierry ympärilleni ymmärtävänä ja rakastavana. Koska niitä ei ole. Olen niin suuresti hämmästynyt tästä kaikennielevästä läheisyydenkaipuusta, joka on läsnä minussa koko ajan.
Haa, minä -Suuri ja Mahtava Viki- joka ei tarvitse koskaan ketään eikä mitään. Joka on kaikki vuodet pilkallisesti nauranut niille rakkaudesta nääntyneille reppanoille, jotka kyynelsilmin kuuntelevat rakkauslauluja ja haaveilevat prinssistään valkeilla ratsuilla. Isot ihmiset, että viitsivätkin itkeä jonkun perään - eikö niillä ole minkäänlaista ylpeyttä jäljellä?- 

Ja tässä minä nyt olen. Suuri ja Mahtava Viki. Polvillaan maassa, nöyrtyneenä, ryvettyneenä, sen viimeisenkin ylpeyden rippeensä menettäneenä anellen, että edes yhden päivän. Tai puolikkaan. Tai edes yhden tunnin joku pitäisi kiinni, kuiskisi hassuja sanoja korvaani ja tekisi minusta hetkeksi onnellisen. 

Hassua, kun asioille antaa nimen, niitä vasta alkaa ymmärtää kaivata. 

Ja minä kaipaan.