Niin, tuo terapia ajatus pelottaa niin hitosti. Jotenkin minun maailmassani se tekee minusta niin huonon, kun en sittenkään selviytynyt elämästä omin avuin. 

Pelkään, että minussa diagnosoidaan jotain hirveää, masennusta, mielisairautta, mitä vain. Ja että elämäni ei tule koskaan enää olemaan sellaista kuin se oli. Erityisen paljon minä pelkään lääkitystä, sillä minä en tahdo lääkkeiden orjaksi. 

Tulenko minä olemaan koskaan enää onnellinen? Tuleeko minusta koskaan enää samanlaista kuin nyt? Vai onko tarkoituskin että minä muutun? Äh, en minä enää tiedä. 

Edelleenkin kärsin itkukohtauksista, ne vain tulevat enkä voi niille mitään. Olen laihtunut aika paljon, mikä toki on vain tälle ruholle eduksi, mutta laihdun sillä että ei ole nälkä. Koskaan. Eilisen saldo 3 suolakeksiä ja 2 viipaletta savukinkkua. Tupakkaa ja kahvia tietysti meni kokolailla hurja määrä. Ja jos syön enemmän, käyn suurella todennäköisyydellä ne oksentamassa. 
Ja lisäksi kummalliset rintakivut ovat jälleen tulleet takaisin. En tiedä miltä sydänkohtaus tuntuu, mutta voisin kuvitella että juuri tältä. 

Tahtoisin, että pääsisin sinne terapiaan heti ja toisaalta toivon, etten ikinä. 

Elä tässä sitten itsensä kanssa.