Takana kolme yötä uudessa majapaikassani. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, äidin kanssa yhteiselo sujuu rauhallisesti. Yritämme molemmat antaa toiselle tilaa olla, mahdollisimman vähän häiritsemättä toisen elämää. Siltä osin kaikki siis kunnossa.

Asuntorintamalta ei kuulu mitään uutta, enkä minä olekaan nyt aktiivisesti etsinytkään. Olen jonkinlaisessa välitilassa, annan ajatuksien olla, en mieti enkä pohdi yhtään mitään.

Miestäni en edes ajattele. Kummallista. Hän ei kummittele mielessäni ollenkaan, ihan kuin sitä ihmistä ei olisi olemassakaan. Jos hänestä jollekin jotain puhun, puhun kuin se ihminen olisi jossain kaukaisuudessa, joku joka ei ole kuulunut elämääni enää pitkään aikaan. Mistähän sekin sitten johtuu?

Ainoa mitä välillä huomaan ajattelevani on mieheni pahoinpitely, että miten se sattui juuri nyt, kun muutenkin matkaa itseeni samoilta tiimoilta. Että miksi tämän kaiken piti loppua juuri lyömiseen? Siinä on jotenkin kummallista ironiaa.
Mieheni on käynyt käsiksi minuun kaksi kertaa aikaisemminkin, kerran nostanut kurkusta seinään, silloinkin minut pelasti se, että tämä tapahtui ravintolassa. Olimme ystävien kera juhlimassa ja mieheni alkoi iskemään silmieni alla erästä naista. No, minä siitä sanoin hänelle, että odottaisi edes, että poistun paikalta ja hän sen myötä hermostui ja kävi kiinni.

Toisella kerralla hän repi leipäveitsellä vaatteet päältäni, mutta ei edes koskaan pyytänyt tapausta anteeksi. Tosin en minä tyhmä sitä edes pyytänyt. Sekin kerta oli täysin älytön, minä tein ruokaa hänen ystävilleen, joita hän oli raahannut meille juhlimaan ja hän oli sitä mieltä että juttelin liian pitkään hänen ystävänsä kanssa.

Ihan sekopää mies. Ja minä olen niin tyhmä, että minulta meni näin pitkään se tajuta.

Muuten ihmetystä herättää se, että ilmeisesti minä olen jotenkin merkitty nainen. Siis sana kiirii jo, että olen eroamassa ja sen myötä olen saanut osani kummallisesta lieveilmiöstä. Minua nimittäin pyydetään treffeille!

Voitteko kuvitella? Minä en oikein. Enkä rehellisesti sanottuna oikein ymmärrä, että mitä he luulevat saavansa minusta? Olen juuri tällä hetkellä niin sekopää näiden lapsuudenjuttujen kanssa ja muutenkin, että mieleeni ei tulisi mieleenkään, että lähtisin miehen kanssa ulos. Mutta jos se on jokin sellainen, että eronneet mukamas antavat piparia helpommin tai jotain ja kokeilevat kepillä jäätä? Äh, en tiedä.

No joka tapauksessa, olen saanut ihka oikeita treffikyselyjä, joista kaikista olen tietysti kieltäytynyt kohteliaasti, mutta hämilläni minä olen.

Että joku ihan oikeasti, minua.