Jälleen yksi viikko vierähtänyt ja ei vieläkään kotia missään. Tekisi mieli vaipua hienoiseen epätoivoon, mutta en taida kuitenkaan antaa tunteen tulla.

Joka paikkaan on ilmoituksia jätetty, vaan kun ei ole, niin ei ole. Hitto, kylläpäs tämä nyt koettelee ja oikein urakalla.

Maanantaina jälleen terapia-aika, saas nähdä miten siellä menee. Töissä on niin kiirettä, että muu elämä jää kokonaan elämättä mutta toisaalta työ on mainiota lääkettä tähän muuten kaaosmaiseen elämätilanteeseen.

Niin, eipä minulla ole oikein mitään sanottavaa, on vain niin irtolainen olo, kun toisten nurkissa pyörii ja ei ole muuta omaa kuin vaatteet päällänsä.

Mutta periksi ei anneta vaikka mikä olisi.