No niin, päivitetäänpäs vähän lisää kuulumisiani.

Sunnuntaina makasin aamusta äitini sohvalla ja jälleen kerran kierrätin ajatuksiani koko menneestä elämästä, tulevasta, ihan kaikesta.

Yhtäkkiä päätin, että perkele! rakentamiani turvaverkkoja ei voi kukaan muu kuin minä itse repiä alas ja niin minä lähetin tässä äkillisessä rohkeuden puuskassa tekstiviestin.

Viesti lähti eräälle miehelle, johon olen ammattini kautta tutustunut. Hän on aina ollut hauska, loistava ja älykäs mies, pidin hänestä heti tavattuani ensimmäisen kerran. Tässä vähän aikaa sitten hän pyysi minut kanssaan oluelle, josta totta kai kieltäydyin.

Ja nyt siis laitoin viestin, jossa kysyin, että voinko vaihtaa mieltäni? Hän vastasi minulle: Tule tänne. Ja minä menin.

Luulin, että kaikki olisi hirveää, että minä jännittäisin ja pilaisin omalla itselläni koko jutun. Luulin, että kaikki menisi pieleen.

Vaan eipä mennytkään.

Me juttelimme kuin vanhat ystävät. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Höpöttelimme, nauroimme, pelkästään nautimme siinä hetkessä olemisesta. Ja lopulta, arvaatte varmastikin, teimme sitä, siis rakastelimme.

Ja hän oli uskomaton. Yritin aluksi potkia vastaan, hävetä itseäni, raapia ja hän ei antanut minun niin tehdä vaan päättäväisesti teki oloni sellaiseksi, että ei ollut mitään vastaansanomista enää.

Ja minua ei lopulta hävettänyt ollenkaan, päinvastoin: oloni oli erittäin turvallinen, ikäänkuin kertomistani lukoista seksin suhteen ei olisi koskaan ollutkaan.

Kun ajelin maanantaina kotiin, paikkojani pakotti, ilma oli hieno ja maailma hymyili: Minusta ehkä sittenkin tulee vielä nainen. Radiossa soi Foreignerin biisi - I wanna know what love is ja minä itkin.

Puhtaasti ilosta.