Olen aina ollut vahva ihminen -minä en tarvitse mitään enkä ketään. Tai ainakin näin minä luulin. Viime aikoina kuitenkin olen huomannut itsessäni kummallisia piirteitä, poissa on kaikki uhoaminen, vahvuus, mielenlujuus. 

Olen kuin tuuliajolla, odotan vain sitä viimeistä aaltoa, mikä minut loppujen lopuksi hukuttaa. Mutta minä en vain huku, sillä Hän pitää minua pinnalla, hiljaa, äänettömästi, olemalla läsnä. Ei pyydä mitään, ei vaadi. Ei kauhistele tarpeettomasti eikä puhu, silloin kun tahdon olla hiljaa. 

En ole tottunut turvautumaan toiseen ihmiseen. Se ei ole minulle luonnollinen olotila enkä pidä tunteesta, että olen riippuvainen. Olen aina tottunut tulemaan toimeen omillani, se on parasta. Ja kuitenkin, minä tarvitsen hänen lempeyttään, hänen läsnäoloaan vaikka siellä kaukanakin. Minä tarvitsen Hänen viisauttaan. Minä tarvitsen Häntä. 

Onhan Hän itsekkin elänyt elämän, nähnyt monenlaista, kokenut vielä enemmän. Saanut ja menettänyt. Ja silti jaksaa olla vielä minullekin olemassa, vaikka Hänen omakin elämänsä vaatisi keskittymistä. 

Niinpä minä mietin, että millä voin koskaan korvata Sinulle sen, että taaperrat tätä polkua kanssani? Miten voisin kertoa sinulle tästä kiitollisuudesta, mitä tunnen Sinua kohtaan. Miten voisin näyttää sen.

Kun olisin rikas, ostaisin sinulle auton. Tai talon. Tai mitä vain tahdot. 

Voi kun voisin ostaa sinulle mitä ikinä sinä tarvitset. 

Mutta minulla ei ole paljon annettavaa. Ei rikkauksia, ei kultaa eikä mammonaa. Vain itseni ja lupaus siitä, että minä aion olla sinun ystävyyden arvoinen. 

Lupaan, että maksan ystävyytesi takaisin. Vaikka en tunnekaan olevani sinulle mitään velkaa. Sillä sinä olet juuri sellainen, et koskaan pyydä mitään, et vaadi. 

Sinä olet vain sinä. Täydellinen. 

Kiitos ystävä.