Noiden tapahtumien jälkeen lakkasin välittämästä. Häpesin itseäni, heikkouttani, pelkoani, perhettäni, kaikkea. Inhosin, että laskin alleni, että näytin heille kuinka pelkäsin. Vihasin kaikkea ja kaikkia.

Aloin lintsaamaan koulusta, hei mitä välii? Eihän kukaan kuitenkaan välittänyt. Kun koulusta tuli poissaoloista muikkareita, odotin, että mutsi on tarpeeksi kännissä ja pyysin allekirjotuksen, toimi joka kerta. Opettelin varastamaan, polttamaan. Kulutin aikaani milloin missäkin, pyörin todella omituisissa porukoissa. Olin täysin holtiton 8-vuotias. (Tajusin muuten juuri äsken, että olen aina sanonut, että olen aloittanut tupakanpolton 15-vuotiaana. Hei, minähän poltin kuin vanha tekijä jo 8-vuotiaana.)

Väkivalta kotona yltyi järkyttäviin mittoihin, oli kuin Martti olisi ylittänyt inhimillisyyden rajan ja takaisin ei ollut palaamista.  Pakenin aina vain enemmän ja enemmän jonnekin omaan maailmaani ja aina jos mahdollista, vietin yöni lähinnä metsissä, tuuheiden puiden alla nukkumassa. Kovetin itseni kaikelle, mitä kotona tapahtui. Toki edelleen pelkäsin, mutta sitä en koskaan näyttänyt. Ja kyllähän minuun ne lyönnitkin sattuivat. Mutta vain sisäänpäin.  

Noina vuosina, minä lakkasin itkemästä.