Tunsin syvää syyllisyyttä siitä, että pienen hetken aikaa minä olin tahtonut olla Martille hyvä, tehdä sen, mitä hän pyysi, antaa hänelle sen, mitä hän halusi. Että edes hetken aikaa minua olisi rakastettu.
Itseinho oli valtava, se huusi pääni sisällä kuin eläin, syyttäen minua likaiseksi, saastaiseksi, pilaantuneeksi.

Ja pilallahan minä olinkin. Käytettyä tavaraa.

Tuon yön tapahtumien jälkeen, en saanut pitkään aikaa unta. Valvoin yksin sängyssäni yöt ja yritin saada pääni sisällä vainoavat äänet loppumaan. Yö toisensa jälkeen ne ilkkuivat, ivasivat ja syyttivät. Loppujen lopuksi istuin pimeässä, keinutin itseäni edes takaisin, pidin käsiäni korvilla ja yritin löytää hiljaisuuden. Kunnes keksin keinon.

Tajusin, että fyysinen kipu hiljentää äänet. Niinpä aloin kostuttamaan syljelläni leukaani, jonka jälkeen hankasin ja raavin sormillani leukaa niin pitkään, että että siitä alkoi vuotamaan verta. Ja kun kipu tuli, äänet hiljenivät.
Tätä minä tein aina uudestaan ja uudestaan; kun haava parani, revin sen aina auki.

Jälkeenpäin ajatellen, minä luulen että noina öinä, tietämättäni taistelin mielenterveyteni puolesta tosissani. Kunnes eräs kerta minä löysin ystävän. 

Viha.

Viha piti minut pitkään pinnalla. Lopetin keinuttamisen. Ja itseni satuttamisen. Päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun minulle tehdään näin. Vihasin niin suunnattomasti, että olisin voinut polttaa tuolla tunteella vaikka talon. Päätin, että vaikka mitä tapahtuisi, niin seuraavan kerran minä taistelisin Marttia vastaan. Vaikka minä kuolisin, mutta minä taistelen.

Mutta tuolloin tajusin myös, että minulle tässä maailmassa ei ole ketään muita kuin minä itse.
Minun on pidettävä itsestäni huolta, minulla ei ole mitään.

Minulla ei ole mitään.

Ei muuta kuin viha.