Seuraavana aamuna herään istuvasta asennosta, peitto tiukasti ympärilläni. Puristan maljakkoa edelleen rintaani vasten.
Olohuoneesta kuuluu hiljaista ääntä, minulla välähtää ajatus:

- Minä kostan. Minä kerron äidille kaiken. Ja kun äiti kuulee, se jättää Martin varmasti.

Kävelen olohuoneeseen. Äiti istuu  ruskealla plyysisohvalla peittoon kääriytyneenä: hänen oikea silmä on muurautunut umpeen, huulet ovat rohtuneet ja turvonneet. Käsivarret täynnä musteita ja ruhjeita.
Menen äitini luokse, polvistun hänen eteensä.

- Äiti, arvaa mitä viime yönä tapahtui?

Kerron hänelle kaiken, kaikki yön tapahtumat sellaisina kuin ne oli.

Iskusta tuleva kipu on kovempi kuin mikään, mitä olen koskaan ennen kokenut. Tai ainakin se tuntuu siltä. Lennän päin sohvapöytää, pääni kolahtaa kipeästi sen laitaan. Retkahdan lattialle, verta pursuaa nenästäni, se värjää poskeni, hiukseni, lattian.

Äiti nousee sohvalta ja kírkuu:

- Sinä saatanan huora! Yrität viedä minulta miehen.
Huora-sanan kohdalla hän tehostaa sanomaansa potkaisemalla mahaani. Tunnen oksennuksen nousevan suuhuni.

Makaan lattialla nöyryytettynä, mahaani pidellen: omassa veressäni ja oksennuksessani. Äiti solvaa minua eri tavoin.  Kirkuu likaisia sanoja, syyttäen ja sättien. Martti istuu tuolilla ivallinen ilme kasvoillaan poltellen tupakkaa.

Minä yritän kivun läpi kuumeisesti miettiä, että mitä se sana huora tarkoittaa?