Heti maanantaiaamuna soitan lastensuojeluun, pääsemme sisään samana päivänä. Pirjon juttelee lastenviranomaisten kanssa, minä juttelen. Näytän lääkärintodistuksen ja ilmoitan, että en päästä Pirjoa kotiin. 

Martista ei kuulu mitään. Minä luulen, että sitä pelottaa. Äitinikin on epätavallisen hiljaa, ei edes soita Pirjolle. Myrskyä tyynen edellä. 

Olen yhteydessä moneen otteeseen lastensuojeluun, ilmoitan että olen valmis ottamaan Pirjon itselleni. Soitan joka paikkaan, yritän saada jonkun heräämään tilanteeseen. Kotona puhun miesystävälleni Janille siitä, että jos vain minun annetaan, niin minusta tulee Pirjon huoltaja. Jani sanoo minulle, että ei ala vieraita pentuja elättämään, että jos meinaan sellaisen ristin ottaa, niin pakkaa tavarasi ja lähde. Samassa kuulen kohinaa keittiön ovelta; siellä on Pirjo ja hän kuuli kaiken. Manaan ääneen, suhahdan Janille että tämän sinä vielä maksat ja menen lohduttamaan Pirjoa. Sanon ettei sen puheista pidä välittää, en minä sinua hylkää vaikka mikä olisi. 

Kuluu kaksi viikkoa, kun lastensuojelusta soitetaan: Ovat tehneet päätöksen, jonka mukaan lapsen ensisijainen etu on olla kotonaan, vanhempien luona. Minä kysyn sosiaalitantalta, että jaa, sekö on lapsen etu, että te laitatte se takaisin sinne hakattavaksi?
-Martti on kuitenkin Pirjon luonnollinen isä, ja kyllä lapsen on parasta olla vanhempiensa huostassa.
Kysyn naiselta, onko hänellä omia lapsia? Hän myöntää ja minä kysyn siltä, että jos sinun lapsesi hakattaisiin samanlaiseen kuntoon kuin Pirjo, niin laittaisitko sinä siitä huolimatta lapsesi sinne takaisin? Ei kuulemma kuulunut tähän asiaan. 
He selittävät vielä päätöstään sillä, että minä en voi nuoresta iästäni johtuen ottaa vastuuta pienestä lapsesta, ei 18-vuotias voi tietää lapsen kasvatuksesta eikä vastuusta mitään. Alan nauramaan hysteerisesti, no niinpä niin. Mitähän minä yleensäkin elämästä mitään ymmärtäisin. 

Loppujen lopuksi minun oli pakko luovuttaa Pirjo takaisin sinne. Olin kuitenkin varmistanut Pirjon turvallisuutta ottamalla yhteyttä hänen kouluun. Selitin koko tilanteen, kaikkineen. Pyysin heiltä, että voiko Pirjo pyytää apua opettajalta, jos tarvitsee sitä. Samalla sovimme, että jos Pirjo jää koulusta pois tai mitään epätavallista havaitaan, he soittavat minulle koulusta samantien. Myös Pirjo tiesi, että voi turvautua opettajaansa, jos minkäänlainen hätä tulee.  

Kun Pirjo lähti, me molemmat itkimme. Äiti katsoi minua kuin spitaalista parkkipaikalla, hyvä kun ei sylkäissyt naamaan. Minä katsoin takaisin leuka pystyssä. 

Mutta ei kaikki ihan turhaa ollut. Martti sai syytteen pahoinpitelystä ja maksoi sakkoja 6000 markkaa. Ei tosin mitään muuta. Soitti minulle ja käski minun ne maksaa, koska koko syytekin oli minun syytäni. Löin hänelle luurin korvaan. Lisäksi Pirjoon ei enää koskaan tuon jälkeen koskettu, Martti ei uskaltanut. 

Minä olin ainoa, jolta suljettiin ovet lähipiiriin moneksi vuodeksi.