Oli kulunut ehkä viikko Pirjon lähdöstä. Asuimme silloin rivitalossa ja olohuoneesta pääsi pienelle pihapläntille, joka oli aidattu. 

Istuin tavallisena iltana olohuoneessa sohvalla, joka oli asetettu niin, että istuit selkä vasten ikkunaan, taaksesi jäi siis tuo pieni takapiha. Katselen rauhassa telkkaria, kunnes puhelin soi. Vastaan siihen katse ohjelmassa, mitä olin katsomassa, kun puhelista kuuluu:

- Kerroppa minulle Viki, miltä tuntuu kun tietää kuolevansa?
- Ai miten niin Martti, nytkö sinä vasta meinasit minut tappaa? Ethän sinä ole onnistunut sitä tekemään tähän päivään mennessäkään. 
- Tiesitkö sinä pikku huora, että minä seison ikkunasi takana juuri nyt, sinä istut sohvalla, katselet rauhassa telkkaria. Mutta tiesitkö sinä, että sinun takaraivoosi osoittaa juuri tälläkin hetkellä haulikko? Joten kerroppa minulle, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa? 

Silloin tajuntaani jysähti se tosiasia, että Martti mitä ilmeisemmin oli tullut tappamaan minut. Olen hetken hiljaa, ja vastaan:

-No anna mennä sitten. Tässähän minä olen, sen kun painat liipamisesta. 

Käteni alkavat täristä, suljen silmäni ja odotan. Martti uhoaa puhelimeen, kertoo miten aivoni lentävät pitkin seiniä ihan kohta. Ihan kohta hän tappaa minut. 

En koko aikana liikahdakaan paikaltani, rauhallisella äänellä sanon puhelimeen että anna mennä, perkeleen pelkuri anna mennä, mitä minä siitä välitän. Martti vastaa aina samalla, että kerro, miltä tuntuu kun tietää kuolevansa. 

Sanotaan, että ihmisen elämä kulkee pikakelauksella silmien ohi juuri ennenkuin kuin jotain kamalaa tapahtuu. No, minä voin aikalailla tuon vahvistaa. Lyhyen ajan sisällä ehdin miettiä kaikkea tapahtunutta ja jopa sitäkin, mitä vielä tahdoin tehdä. Ehdin jopa miettiä, että sattuukohan se, kun aivot pamahtaa pellolle?

Yhtäkkiä puhelu loppuu ja minusta tuntuu, että nyt se tapahtuu tai sitten ei koskaan. 

Istun paikallani liikahtamatta ainakin puoli tuntia, en uskalla kääntää päätäni, en lähteä sohvalta pois, en vilkaista ikkunaan, hädin tuskin uskallan hengittää. Istun siinä ja odotan.
Lopulta nousen hitaasti, vilkaisen varovasti ikkunaan -siellä ei ole ketään. Paniikissa juoksen sulkemaan kaikki verhot ikkunoihin. Juoksen oksentamaan, tärisen aivan hillittömästi ja minä pelkään. 

Käperryn eteisen lattialle naulakon alle takkien taaksen piiloon -ainoa paikka missä ei ole ikkunoita. Siitä Jani minut sitten löysi aikanaan, kun tuli kotiin. Kerron hänelle tapahtuneen, johon hän sanoo:

- No ihan oma vikas. Sinähän kerjäämällä kerjäsit vaikeuksia.