Olen nyt kolmelle ystävälleni kertonut tilanteeni, siis kertonut terapiaan menosta ja avioerosta. Kaikissa tapauksissa olen saanut pelkästään hyvän vastaanoton, kannustavia kommentteja ja ylipäätään ei mitään negatiivista. Olenko siis ihan vain pelkästään omassa päässä tehnyt tästä ongelman, siis tästä terapiaan menosta? Olin nimittäin ihan varma, että jos kenellekään koskaan kerron, pääsen hullujen kirjoihin saman tien, mutta nyt näyttää siltä, että näin ei tapahdukaan... 

Kertokaapas te, jotka olette samassa tilanteessa, mitä itse olette mieltä? Kannattaako yleisesti ottaen kenellekään asiaa kertoa, miten töissä, onko viisaampaa pitää asia omana tietona vai..? 

Olen ihan hämmentynyt, miten on mahdollista että tähän mennessä ainakaan ihmiset eivät hylänneetkään minua vaikka ihan varmana niin luulin. Oikeastaan päinvastoin: he ovat ottaneet minut siipiensä alle, tulee tuplaten vanhaan verraten soittoja/ tekstiviestejä, ihania, kannustavia ja rohkaisevia. Mitä mitä? Ei kai sen pitänyt näin mennä? 

Olen todella hämillään, eivätkö he nyt oikeasti tajua miten sekaisin toisinaan olen, vai onko vain niin, että he todella sen tajuvat ja käyttäytyvät sen mukaisesti...? 

Ja sitten vielä eräs toinen asia. Juuri tällä hetkellä en pysty tekemään mitään matkaa lapsuuteeni. En vain pysty, koska saan noista "tripeistä" niin hirveät fyysiset oireet ja henkisesti olen sen verran riekaleina, joten en vain nyt kykene. Minä kyllä taas kirjoitan, kun olen edes vähän sillä tuulella, mutta juuri nyt... Heikko, avuton, kykenemätön muistelemaan yhtään mitään. Antakaa anteeksi, kyllä minä vielä. Mutta ei nyt. 

Toivottavasti jaksatte vartoa.