Olen todella kovasti ajatellut viime päivinä tätä deittailemista ja ylipäätään ajatusta siitä, että olen sinkku, yksinäinen naiseläjä, vapaa.

Itse deittailu saa harmaita hiuksia päähäni, sillä sehän tuli jo selväksi, että en ole siihen valmis. Huomasin myös ajattelevani, että olen itse 36-vuotias (joka tuntee itsensä 24-vuotiaaksi). Kuitenkin soveliaisuuden vuoksi minun kai pitäisi sitten joskus alkaa treffailemaan..mitä? 40-50-vuotiaita miehiä! Kääk! Ajatelkaa, minähän olen siis vanha, apua.

Ja sitten se itse treffailu. Niin no, kelailin tässä (jälleen) elettyä elämää ja tajusin, että minä en ole oikeastaan koskaan elämäni aikana kunnolla deittaillut kenenkään kanssa. Ja nyt minun pitäisi sitten yhtäkkiä se vain aloittaa, voi herra mun jee. Ei kuulkaa, en minä ymmärrä mitä minun pitäisi siellä tehdä tai puhua, ei ei ei.

Kun minullahan on pahasti jäänyt miesmanuaali lukematta ja parisuhdeoppaistakin olen selaillut vain kuvia -joten voin kertoa olevani todellinen ummikko näissä asioissa.

Olen jopa lukenut useita blogeja, joissa deittailua käsitellään, mutta en ole niistä yhtään viisastunut. Kaikki nuo blogien pitäjät ovat niin sinut oman seksuaalisuutensa ja muunkin kanssa, että ei niistä minulle paljon eväitä löydy. Joten ilmeisesti minun on vaan itse tajuttava tämä asia kasaan.

No onneksi asia ei ole ajankohtainen vielä, vaikka se niin paljon ajatuksissa pyöriikin. Olenhan kuitenkin ollut ihan hemmetin kauan ilman fyysistä kosketusta, puhumattakaan ihan sellaisesta perusasiasta kuin suuteleminen. Tarkalleen ottaen 11 vuotta ilman, ainakin.

Kun voisi palata teinivuosiin, jolloin suhteelta ei odotettukaan muuta kuin vähän käsistä pitämistä ja pussailua. Ja suurin ongelma olisi se, että eihän ripsiväri ole vain levinnyt.

Siinä olisi minulle enemmän kuin tarpeeksi juuri nyt.